Olen ennenkin sanonut täällä siitä, että joskus kun on
kirjoittanut jotain blogiin, niin sitten tuntuu että on taas päässyt yhden
pienen askeleen eteenpäin. Että aivan kuin se kirjoitettu asia olisi jäänyt
taakse. Tai sitten on tapahtunut jotain, mikä on konkreettisesti auttanut.
Toissakerralla kirjoitin siitä kuinka sanaa ”isä” liittyy pelkoja. Heti
seuraavana päivänä tapahtui asia, joka oli pieni selkeä askel eteenpäin pois
siitä. Ehkä tällaistenkin juttujen innoittamana haluaa taas vuodattaa jotakin,
mikä on kipuna tänään.
Kaikki ovat varmaan huomanneet, että monet tuskani liittyvät
yhteydettömyyden tunteeseen, yksinäisenä naisena olemiseen, perheettömyyteen
jne. Ja vielä enemmän näiden asioihin syihin ja seurauksiin. Usein häpeän
kovasti sitä, etten ole mennyt naimisiin keskimääräisessä naimisiinmenoiässä ja
saanut lasta keskimääräisessä lapsensaamisen iässä. Sitä olisi halunnut ja
jotenkin kuvitellut, että nämäkin asiat tapahtuvat jotenkin samassa
elämänputkessa kuin peruskoulu – lukio – yliopisto ja työelämä. Mutta
tapahtuikin pudotus, jonka jälkeen mikään ei ole sitten mennyt enää oletusten
mukaisesti. Olen ehkä vähän katkera tai ihmeissäni yhteiskunnallekin.
Työelämäkoulutuksesta kyllä huolehditaan, mutta perhe-elämä- ja itsetuntokoulutuksesta
ei ollenkaan missään vaiheessa. Niiden kanssa on saanut olla ja rämpiä inhimillisesti
täysin yksin. (Jos ihmisellä ei ole 35-v. (tai miehillä vaikka 40 v.) mennessä ollut yhtään vakavampaa parisuhdetta eikä se ole selkeästi itsevalittua, joku taho voisi kyllä ojentaa kätensä ja kartoittaa, että haluaisiko henkilö kenties jotain apua näihin juttuihin, mistä tämä ehkä johtuu, isällistä ja äidillistä tukea ja keskustelua jne.)
Jos sanaan ”isä” liittyy mielessäni pelkoa, sanaan ”avioliitto”
tai ”perhe-elämä” liittyy mielessäni kauhua ja pohjattomuuden tunnetta. Juuri
niitä samoja ajatuksia kuin mitkä jo mainitsin: yhteyden puutteen pelko,
yksinäisyyden pelko jne. Ne kaikki liittyvät mielessäni juuri sanaan
avioliitto, vaikka ovat kipuna tässä ihan koko ajan muutenkin. Jotenkin koko
pohja tässä asiassa on minulle niin hajalla. Tuntuu mahdottomalta alkaa
rakentaa mitään tällä alueella, kun sydämen pohja on täynnä lasinsiruja ja
haavoja, räjähdysalttiita miinakenttiä ja syviä poteroita.
Eilen katselin Yle Areenasta ohjelmaa Inhimillinen tekijä,
jossa haastateltiin naisia, joiden äitiyden alku oli ollut hyvin vaikea ja
syntynyt lapsi oli ollut hengenvaarassa. Naiset kertoivat posttraumaattisesta stressistä,
joka aiheutti vaikeita pelkoja vielä pitkään sen jälkeen, kun vaara oli jo ohi.
Vaikeutena oli päästä tasapainoon, rauhaan ja ymmärrykseen siitä, että asiat
olivatkin lasten suhteen aivan hyvin, kun pelkotila oli edelleen mielessä. Kai
nämä kertomukset jotenkin muistuttivat itseäkin siitä, että haluaisi päästä
asioissa eteenpäin eikä jäädä pelon vangiksi. Hyväksyä tapahtuneet osana omaa elämää,
mutta kuitenkin uskaltaa ajatella tulevaisuudesta jotakin muuta kuin vanhan
kertausta. ”Sillä minä tunnen ajatukseni, jotka minulla on teitä kohtaan, sanoo
Herra: rauhan eikä turmion ajatukset; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon. (Jer 29:11) Että voisi tulevaisuudesta
ajatella niin kuin Jumala ajattelee, eikä niin kuin itse kuvittelee. Että
tulisi toivon ja rauhan näköala jo vihdoin näihinkin juttuihin.
Maisema asuntoni ikkunasta on muuttumassa.
Pöheikön tilalla katselen nykyään kansainvälisen supermarkettiketjun rakennustyömaata.
Ensin kaadettiin puusto ja pöheikkö, sitten kaivettiin ja vietiin pintamaat pois
ja nyt on paalutuksen aika. Koska tuppaan näkemään vertauksia kaikkialla,
nytkin omissa sydämen kivuissa toivon, että joku kaivuri tulisi ja vesi nämä
rakennuskelvottomat ajatusten ja tunnemaailman pintamaat pois. Siis sen kaiken
kivun ja pelon, että voisi vielä paljastua se pohja, jolle voi oikeasti
rakentaa jotakin pysyvää ilman jatkuvaa pelkoa sortumisesta.
En oikeasti yhtään tiedä mitä minun pitäisi tehdä vai
pitäisikö tehdä jotakin tässä asiassa. Jotenkin ei ole enää intoa tässä asiassa
ainakaan nyt lähteä terapeuttejakaan enää etsimään. Tavallaan kaikki on puhuttu
kertaalleen sielläkin. Haluaisin vain olla paljaana näiden asioiden edessä, ja pyytää
ja toivoa että Jumala tulisi kaivurinsa kanssa viemään vanhat pois. Jos joku
lukija voisi rukoilla tämän asian puolesta, niin oikein mielellään.. Että
Jeesus voisi uudistaa sydämen ja mielen tälläkin alueella. Ja jos olisi hyvää
ja tarpeellista vielä jutella asioista jonkun kanssa, niin että sellainen
yhteys voisi sitten luonnollisesti tulla. Olisihan se kiva varmaan teille lukijoillekin,
ettei täällä loputtomiin pyörisi sama levy…
”Hän paljastaa syvyydet pimeyden peitosta ja tuo
pilkkopimeän valon piiriin”. (Job. 12:22)
”Hän paljastaa syvät ja salatut asiat. Hän tietää mitä on
pimeydessä ja valkeus asuu hänen luonaan.” (Dan. 2:22)
