Lasten valtakunta

Mitäs tänään kirjoiteltaisiin? Aloitetaan vaikka kirjaamalla muistiin tämän päivän lämpötila, +9-10 C täällä omalla paikkakunnallani. Pilvistä, harmaata, tuulista ja sateista keskipäivän tietämillä.

Tämä syksykausi on ollut oikein taas sohvallamakaamissyksy. Keuhkokuume teki siinä oman osansa, mutta kyllä sitten on makoiltu senkin jälkeen ilman kuumeita. En ole käynyt missään jumpassa koko syksynä. Jonkinlaisia kävelylenkkejä teen, mutta kyllä liikuntaa tarttisi enemmän olla. Heprealaisten tanssien tunnilla kävin syksyllä joitain kertoja. Se oli ihan hauskaa, mutta ei siitäkään nyt kauheasti sitä liikuntaa tullut. Ai niin ja joulukuun alussa olin kerran ratsastustunnilla. 

Tämä ehkä jossain määrin liian vähäinen tai tehoton liikunta on ollut näitä ”ikuisuuskysymyksiä”, jolle ei kovasti mitään ole tapahtunut vuosien varrella. Kun sen oman jutun löytäminen on vain ollut niin vaikeaa. Voin ottaa itseäni niskasta kiinni ja mennä pari kertaa tehokkaalle jumppatunnille, mutta kun siellä ei ole kavereita enkä tykkää musiikista ja muutenkin alkaa homma kyllästyttää, niin ei se sitten pitkälle kanna eikä siitä mitään aktiivisempaa elämäntapaa sillä tyylillä tule. Kävely on ainoa laji, mitä olen harrastanut pitkään ja mikä on ”elämäntapa”. Eikä se sitten pelkällä haaveilulla ole juoksuksi muuttunut. Juoksemista häiritsee eräs seikka, josta en nyt viitsi tässä enempää mainita, muuta kuin että semmoinen juttu on, mikä ei ole kiva, niin ei sitten ole tullut pahemmin juostua, vaikka periaatteessa haluaisikin.

Yksi elämää peruspassivoiva tekijä on itsellä kenties tämä asumismuoto eli kerrostalo. Kun asuu yksin ja kerrostalossa, niin eipä minun sitten kotona tule muuta tehtyä kuin kirjoja luettua ja netissä surffailtua ja sieltä erilaisia ohjelmia katseltua ja kuunneltua. Kaikkea sitä sohvalta käsin. Siinäpä ne pimeät illat ja viikonloput sitten menevät, sinänsä ihan hyvin. Nytkin olen lukenut oikein hyvää kirjaa, josta on saanut paljon hyviä ajatuksia lisää, että olen kyllä kiitollinen että tällaiseen on mahdollisuus. Mutta kai sitä haluaisi että koko elämä nyt olisi pelkkää sohvalla makaamista.

Jossain siellä keuhkokuumeen keskellä tuli yhtäkkiä kesken kaiken ajatus asumismuodon muutoksesta. Kun minulla olisi mahdollisuus kokeilla muutakin kuin tätä kerrostalotouhua. Olen kertonut täällä siitä yhden mökin ostamisesta ja remontoinnista. http://munavaikana.blogspot.fi/2014/05/purkuviikko.html Siellä on nyt ollut vuokralaiset 11 kk. Kovin ihanaa, että vuosia asumaton ja kurja mökki sai uuden elämän. Niinkin paljon elämää, että vuokralaisnuorelleparille syntyi heidän asumisvuotensa aikana esikoinen ja nyt mökki ja erityisesti sen pesutilat ovat liian pienet. He lähtevät pois tammikuun lopussa ja minä olen sitten miettinyt että jos kokeilisin siellä asumista.

Erityisesti kerrostaloelämä tökkii keväisin ja kesäisin – ei juuri nyt.. Mutta on siinä sitten taas puolensa ja puolensa. Mietin että erakoidunko sinne sitten jotenkin ”lopullisesti”, tuleeko sieltä lähdettyä harrastuksiin senkään vertaa mitä nyt? Ovatko vanhemmat liian lähellä ja pystynkö pitämään yhtään erillään ”omaa elämää”,  kun maatila on parinsadan metrin päässä? Oletetaanko että olen jatkuvasti heidän asioillaan ja omat kiinnostukseni, jos niitä siinä lähellä puuhaan (tai olen vaan) ovat pahoja ja itsekkäitä, kun en 24/7 toimi heidän toiveiden mukaan? Täällä 10 km päässä olen tarpeeksi kaukana tietyistä ikävistä asioista, joita maatilaan liittyy, mutta onko tapahtunut jo niin paljon muutosta, että pystyisin elämään ilman jatkuvaa murhetta 200 metrin päässä? Tätä en oikein ollenkaan tiedä. Siksi kyseessä olisikin aluksi vain kokeilu.

Mietin edelleen persoonaa ja persoonallisuutta. Muistan joskus täällä kirjoittaneeni että ajatus omana itsenä olemisesta tuntuu kauhean pelottavalta. Kuitenkin varmasti se, että oma persoonallisuus ei pääse kokonaan esiin tekee juuri osansa yhteydettömyyden kokemukseen. Itsekin tiedän henkilöitä, jotka ovat jotenkin ”piilossa” ja heihin on paljon vaikeampi tai suorastaan mahdotonta saada kontaktia, kun sitten taas joidenkin persoona on paljon enemmän esillä ja yhteys tulee paljon helpommin. En haluaisi lopun elämääni olla ihan piilossakaan.

Itselle yksi piilopiirre on jonkunlainen lapsenmielisyys. Muistan kun otin maatilalle ensimmäiset kanat jonkinsorttisesta vastustuksesta huolimatta. Minulle sanottiin silloin että minua lapsettaa – että oli jotenkin negatiivista lapsellista toimintaa ottaa kesäkanoja. Matkan varrella on ollut lukuisia muitakin tilanteita, joissa persoonallinen innostus on pahoin torjuttu jotenkin pahana asiana. Aivan kuin lapsenkaltainen innostus olisi pahuutta ja itsekkyyttä. Kyllä sellainen latistaa ja masentaa ja lopulta hukkaa kyvyn kokonaan innostua. Nyt sitä sitten etsitään kanojen ja koirien kanssa.. ja Jumalan Sanan kanssa.

Kirja, jota olen viime aikoina lukenut, on vienyt lisää ajattelemaan Isäsuhdetta ja isäsuhdetta – opettanut katsomaan Jeesuksen sydäntä ja suhdetta Isään Jumalaan. Tänään ajattelin kohtaa  ”taivaista kuului ääni, joka sanoi: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt””. (Matt. 3:17) Ajattelin tilannetta, jossa Isä tämän Pojalleen sanoi. Se oli tilanne, jossa Jeesus ei ollut vielä julkisesti opettanut mitään, hänellä ei ollut opetuslapsia, hän ei ollut parantanut ketään. Hän ei ollut tehnyt ”mitään” ja Isä oli häneen mieltynyt. Hän oli Hänen Poikansa ja se riitti mieltymykseen. Sydämestään Poika sitten sen jälkeen halusi tehdä Isänsä tekoja. Siinä yhteydessä ei pelkoa ollut eikä epämääräisiä itsekkäitä motiiveja tekemisiin. Jos Jeesus tarvitsi tämän vakuuden sydämeensä taivaalliselta Isältään, niin vähintään yhtä paljon mekin sitä varmuutta tarvitsemme – mieltymystä poikana tai tyttärenä ilman suorituksia – vain omana persoonanaan Jumalan lapsena ja kuvana.

Tämä tyyppi on uusin tulokkaani, Kornelius-kukko. Se on käsinukke ja siihen liittyy ajatus lapsenkaltaisuudesta, ilosta ja luovuudesta. Että jos vielä joskus pystyisi pitämään lapsille jotain ohjelmaa, vaikka Muna vai kana –maatilapyhäkoulua. Siliteltäisiin kanoja ja etsittäisiin munia ja sitten Kornelius-kukko voisi kertoa mikä Raamatunkohta häntä on viime aikoina puhutellut. Niin, tässä siis tarvittaisiin kanojakin.!

 

Tänään Kornelius-kukon valitsemat Raamatunkohdat ovat: "Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” ja "Antakaa lasten olla, älkääkä estäkö heitä tulemasta minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta". (Matt. 18:3, 19:14)

Itsenäisyyttä vai ei

Tänään ei ole oikein kunnolla ollut itsenäisyyspäiväfiilis, sellaista kivaa iloa ja kiitollisuutta Suomesta siis. Enemmän kokee hengessä surua kuin iloa tällä hetkellä Suomen tilasta. Viime vuonna taisi olla jo sama juttu. Molempina vuosina juuri ennen itsenäisyyspäivää on eduskunnassa ollut tärkeät äänestykset, joiden lopputulos on ollut vakava. Vuosi sitten marraskuun lopussa hyväksyttiin sukupuolineutraali avioliittolaki ja nyt pari päivää sitten, 4.12. äänestettiin hoitohenkilökunnan oikeudesta kieltäytyä tekemästä abortteja. Eduskunta tyrmäsi äänin 136-33 mahdollisuuden kieltäytyä abortin tekoon osallistumisen omantunnon syistä. Tulos on erittäin surullinen eikä piristä millään lailla muutenkin niin ankean sään itsenäisyyspäivää.

Netistä etsin lukuja siitä, että Suomen talvi- ja jatkosodissa on kaatunut noin 95 000 henkeä ja siviilejä kuollut 2000. Tämä on 2,62 % vuoden 1939 väkiluvusta ja on ollut valtava ja muistettava asia Suomelle, perheille ja koko yhteiskunnalle sukupolvesta toiseen.  Lukuna sodissa kaatuneiden määrä kuitenkin kalpenee kovasti, kun sitä verrata itsenäisyyden jälkeen abortoitujen lasten lukumäärään. Vuosittain abortoidaan noin 10 000 pienen ihmisen alkua. Näistä vuonna 2014 92 %:ssa syy on ollut sosiaalinen eli ei mitenkään kenenkään terveyteen liittyvä syy. Eniten abortteja on tehty vuonna 1973 – yli 23 000. Ainakin noin 500 000 lasta Suomen itsenäisyyden aikana on kohdannut yhteiskunnan hyväksymän kuoleman. Maamme väestörakenne olisi aika erilainen jos meitä olisi 500 000 enemmän ja ilmapiiri hyvin toisenlainen, jos tulevia äitejä ja isiä kaikin mahdollisin keinoin tuettaisiin, kannustettaisiin, autettaisiin ja opetettaisiin iloitsemaan lapsesta. Adoptiovanhempia varmasti löytyisi myös hyvin helposti. Abortin kohteeksi joutuminen on mitä ilmeisimmin yleisin kuolinsyy Suomessa ja olisi vähintäänkin tarpeellista lisätä tämä luku kuolinsyytaulukoihin. Hoitohenkilökunnan omantunnonvapaus olisi ollut hyvä ja pienenpieni askel eteenpäin muistuttamassa siitä, että aborttien radikaali vähentäminen eikä niiden automaattinen hyväksyminen tulisi olla koko yhteiskunnan vahva pyrkimys. 

Tällaisia mietteitä tänä itsenäisyyspäivänä kaiken muun ohessa. Näistä teemoista lähtien on ehkä vähän hankala lähteä tässä kirjoituksessa nyt sitten siirtymään oman elämän aiheisiin mutta koitetaan. Aasinsillat abortista omaan arkeen eivät oikein taida onnistua, joten jätetään sillat väliin.

Edellisen kirjoituksen jälkeen on toki ollut taas monenlaista mietettä. Ja mietteiden lisäksi tapahtumiakin, kun viikko sitten viikonloppuna juhlittiin isäni 80-vuotisjuhlia. Olen kyllä kiitollinen siitä, että molemmat vanhempani on nyt 80-vuotiaita ja edelleen suht hyvässä kunnossa, ei esim. muistisairauksia. Nuorempana pelkäsin kovin, että menetän heidän liian varhain. Olen sitä täällä aiemminkin kertonut, kuinka äitini 41-vuotiaana minut ja siskoni 43-vuotiaana saadessaan, on niin puhunut siitä kuinka vanha hän on ollut. Ehkä siitä ja jostain muistakin jutuista on sitten vähän liian nuoresta tullut murhe liian varhain vanhempiensa menettämisestä. Kuitenkin Jumala on nähnyt asiat toisin, eikä siinä sitten ikinä mitään ”liian vanhana tai myöhään” juttua ole oikeasti ollutkaan. Oikeaan ja hyvään aikaan kaikki on tapahtunut, jos sen niin vain itse voi ajatella.

Kovasti aina toivoin kuitenkin että itse olisin voinut saada perheen aiemmin kuin omat vanhempani.. Että olisi voinut olla jotenkin ”parempi”. Se ”vanhana naimisiin ja lapsia”, mistä he ovat puhuneet jotenkin hävettävänä asiana, on nyt sitten kuitenkin oikeastaan enää tavallaan ainoa toivoni tässä asiassa. Että lähellä on esimerkki siitä, että ensimmäisen parisuhteen ja perheen perustaminen 40+ -ikäisenä on kuitenkin vielä mahdollista. Oikeastaan he ovat olleetkin silloin ihan vain pioneereja, kun ensimmäisen lapsen saamisen ikä on selvästi noussut 70-luvun päivistä.

Oikeastaan tosi paljon haluaisin vain eroon vertailusta. Se tuo niin paljon turhaa taakkaa mieleen. Jos en vertailisi elämääni omanikäisiin tuttuihin, niin sinkkuus ja lapsettomuus ei aiheuttaisi läheskään niin suurta ongelmaa. Jos voisin olla vertailematta, voisin olla paljon onnellisempi ja tyytyväisempi nykytilanteeseen. Voisin paljon helpommin uskoa sen, että se miten oma elämäni on mennyt tähän asti, on ollut minulle parasta ja sopivaa, enkä ole jäänyt paitsi mistään valtavan tärkeästä, vaan että tämä reitti on ollut minulle sopiva. Joskus voin ajatella niin, mutta heti kun ajattelen toisia perheineen, niin kyllähän se hyvin hämmentävää on. Ja sitten taas koitan tsempata ja olla ajattelematta niitä toisia. 

Suurin osa puolison ja perheen kaipuustani on vuosien varrella ollut sitä, kun muillakin on ja paljon pienempi osa sitä, että itse todella olisi näitä asioita kaivannut. Rehellisimmilläni olen varmaankin rukoillessa ja totuus on, että tosi vähän ole rukoillut puolisoa vuosien varrella. Paljon enemmän olen rukoillut sitä, että voisin jotenkin tulla sellaiseksi, että rikkinäisyyksiä voisi parantua ja että voisin edes olla valmis parisuhteeseen. Todella paljon haluaisin tosiaan nyt tästä vertailusta vapautua. Ettei aina ensimmäisenä häpeäisi ja toivoisi voivansa vaipua maan alle, kun marketissa törmäilee vanhoihin luokkakavereihin lapsineen tai lapsijuttuineen.

Tässä ihan lähiaikoina törmäsin marketissa kouluajoilta tuttuun henkilöön. En ole ollut hänen kanssaan tekemisissä noin 20 vuoteen. Tämä kohtaaminen oli erilainen. Hänen elämäntilanteensa oli jotenkin kovin samantyyppinen kuin minun.  Hän, 37 v., ei perhettä, ei oikein selkeää suuntaan työelämästä tai suunnasta ylipäänsä, jossain määrin masennusta jne. Hyvin avoimesti kerrottiin näitä juttuja sitten ulkona parkkipaikalla pimeässä, sateessa ja tuulen piiskatessa. Minun tuli kuitenkin hyvä mieli. Ei niinkään siitä, että joku toinenkin on samoissa vaikeuksissa, vaan siitä että näin hänet hyvin kauniina ja hauskana persoonana ja elämänsä täynnä mahdollisuuksia. Luulen, että hän ei itse ollenkaan nähnyt itseään ja tilannettaan niin. Mutta minä näin niin. Ja siitä tuli yllättävän hyvä mieli. Josko sittenkin itsessäkin kuitenkin olisi niitä hyviäkin juttuja niin kuin tässä kouluaikojen tutussa? Jos sittenkin persoonassani voisi olla jotain ihan kivaa ja hauskaa? Ettei kysymys olekaan niin siitä, ettei ihan kivaa persoonaa ole olemassa, vaan ettei sitä vain näe? Josko sittenkin jotkut uudet mahdollisuudet odottavat  kuitenkin vain ihan oven takana?

Jos tätä itsenäisyyspäivää muistaisi nyt sitten vertailusta vapaana päivänä. Luottamista Jumalaan, turvautumista Häneen, katsetta Häneen eikä vertailujen hakemista toisista. Sitä samaa toivon ja rukoilen Suomellekin. Todellista itsenäisyyttä, ei muiden maiden perässä juoksemista eikä niistä turvan hakemista, vaan rohkeutta erilaisuuteen ja luottamista Herraan, Israelin Jumalaan.

”Tutkikoon kukin omat tekonsa. Silloin hänellä on kerskumista vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toisiin, sillä jokaisen on kannettava oma taakkansa.” (Gal. 6:4-5)

”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret. Hän karkoitti viholliset sinun tieltäsi, hän sanoi: 'Hävitä!'” (5. Moos. 33:27)