Katkeruuden kynnyksellä

Näin tämä sitten menee. Kuvittelin että seuraavaan kirjoitukseen menee ainakin kolme viikkoa - ja menikin  neljä päivää. Kuvittelin, että tämän päivän käytän pitkälti Ruotsin Raamattuviikon juttujen valmisteluun – mutta en pystykään. Muuta kipua nousee pintaan taas niin paljon, että se täytyisi ensin käsitellä pois, edes jossain määrin. Ei pysty keskittymään muuten muuhun.

Yksi kesämeno oli eiliset häät. Olen viimeksi ollut häissä 6 vuotta sitten eli ei näitä viime aikoina liikaa ole ollut. Menin tosi hyvillä mielin häihin ja olen aidosti iloinen, että nämä kaksi ovat löytäneet toisensa ja haluavat sitoutua yhteiseen loppuelämään. Mutta olihan se kuitenkin sitten taas sellaista omia sydänjuuria raastavaa – tai ainakin tämän aamun ajatukset ovat sellaisia olleet. Käsittämätön kipu ja häpeä on siitä, miten tämmöiset rakkauden asiat kiertävät minut niin kaukaa – ja nyt puhutaan jo vuosikymmenien ajoista, 20 vuodesta. Varmasti siitä asti kun 19-vuotiaana on kotoa pois muuttanut, olen puolisoa toivonut ja odottanut. Ja 20 vuotta on sitten ollutkin ihan puhdasta nollaa tällä alueella, moninaisilla sydänsuruilla maustettuna.

Pahinta tässä on se, että meinaa katkeroitua. On niin lähellä sitä että syyttää Jumalaa. Miksi Kaikkivaltias sallii minulle tämän? Eikö minun kivulla ja tuskallani ole Hänelle mitään väliä? Kuinka voin luottaa Häneen muissa asioissa, kun Hän sallii tällaisen tuskan ja häpeän täyttää elämäni vuosikymmeniä? Miksi joidenkin elämään Jumala johdattaa puolison ihmeellisilläkin tavoilla ja toisille ei? Miksi joidenkin elämässä on ihana yhteys tai toisilla yksinäisyyden saari? Miksi joidenkin sydän rakastaa ja toisilla on haavoittunut ja suojautuva klöntti –senkin jälkeen kun on tullut uskoon ja ”Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu” (Room. 5:5)?

Olen nähnyt niin läheltä, mitä katkeruus elämää tuo, että sille en valtaa kuitenkaan haluaisi antaa. Se myrkyttää niin paljon, että sitä en halua. En oikein näe muuta vastausta, kuin asioiden hyväksymisen ja surujen suremisen pohjia myöden. Vielä syvemmältä, niin syvältä ettei sitten oikein itse edes käsiksi pääse.

Itsellä eräs itkemätön itku saattaa liittyä yhteen ihmissuhteeseen. Opiskeluaikana tutustuin uskovaan nuoreen mieheen, jonka seurassa minun oli helppo olla oma itseni (mikä on todella harvinaista). Olimme useita vuosia kavereita ja olin rakastunut häneen, valmis lähtemään hänen kanssaan vaikka  maailman ääriin. Sinne hän sitten lopulta lähtikin, mutta ilman minua. Kipua oli silloin paljon, mutta lopulta kesällä 2006 Jumala yhdessä rukoustilanteessa jotenkin yliluonnollisesti irrotti minut hänestä enkä koskaan tullut käyneeksi suruprosessia tässä loppuun (kun sille ei sen irrottamisen jälkeen enää ollut tarvetta). Ehkä Jumala näki, ettei minulla silloin ollut kykyä surra niin syvälle tai uskallusta omassa mielessäni luovuttaa asiaa kokonaan. Tuntuu vähän hassulta, että tämä asia nousee nyt esille, mutta kai sinne sitten jokin suru kuitenkin jäi, vaikka vuosia olen luullut olevani täysin irti tästä asiasta. Kyllä minun elämääni hänen maan ääriin lähtiessään semmoinen tosi synkkä masennuksen pilvi tuli. Samaan aikaan olisi pitänyt olla voimia aloitella innostuneena uudessa työpaikassa ja yksin uudella paikkakunnalla. Ei siitä oikein mitään hyvää tullut – selviytymistä päivästä toiseen.

Kuinka syvällä jotkut surut menevätkään. Häpeän aina tätä omaa suruani, kun se ei oikein ole edes iso asia. Joidenkin pitää selvitä oman lapsen, puolison tai muuten rakkaan läheisen kuolemasta, avioliitossa hylätyksi tulemisesta, vakavasta sairastumisesta ja ties mistä muusta tuskallisesta. Kuinka lähellä onkaan katkeruus ja Jumalan syyttäminen näissä tilanteissa. Kuinka kivuliasta onkaan asioiden hyväksyminen ja surun kautta meneminen.

Välillä on oikein hyvä ja iloinen olo, välillä viilletään syvemmälle ja kipua ja surua purskahtaa taas pintaan. Onneksi en etukäteen tiennyt että tuollaisen vähän kaukaisemman sukulaisen hääjuhla toimii viiltäjänä tällä kertaa.

Mutta joo, toivottavasti saisi surra vielä kaikki vanhentuneet ja tuoreemmat surut oikeasti pois. En osaa ajatella, että mikään muu kuin kyyneleet voisivat suojella sydäntä katkeroitumiselta. Että äärimmäisen tuskallisetkin asiat voisi käydä läpi yhdessä Jumalan kanssa eikä niin että alkaa Häntä syyttää niistä.

Joskus toivoo vääriä asioita, kivun lievittymistä helpolla tavalla, laastaria tuskan päälle ilman että haava tulee hoidetuksi  jne. Mutta en olisi tässä, jos en olisi laittanut toivoani siihen, että parempia päiviäkin on tulossa ja että Jeesus sanoo: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys” (Joh. 10:10).

”Pitäkää huoli siitä, ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä mikään katkeruuden juuri pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä ja monet sen vuoksi saastu” Hepr. 12:15)

”Yli kaiken varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee.” (Snl. 4:23)

Kesämenot GO

Back to mökki. 2,5 viikkoa olinkin jo pois täältä. Tämä on nyt tämmöistä välillä siellä ja välillä täällä tyylillä. Kiva että lämpimiä päiviä voi viettää mökillä..

Nyt ei ole kummempia tänne kirjoittaa. Lähinnä vain tämmöinen teksti että hengissä ollaan ja on nyt ollut sen verran muita menoja, etten ole ehtinyt blogin ääreen. Olen siis ollut ihan normaalisti maatilalla, mutta parina viikonloppuna on ollut sen verran menoa, että kirjoitukset ovat jääneet. Ja samaa tyyliä on nyt luvattavissa jonkun aikaa eteenkinpäin. Tietokoneajalla koitan valmistella niitä teemoja mitkä ovat nousseet aiheiksi elokuun alun Raamattuviikolle. Ajatukset ovat muutenkin siirtyneet nyt omista prosesseista vähän muihin aiheisiin – ainakin hetkeksi.

Tarkoitus on kyllä palata tänne sitten taas, kun sopivaa hetkeä ja mielentilaa siihen tulee.  Kesäjuttuja on ollut ja tärkeitä asioita tulossa (mm. minusta on tulossa kaksinkertainen täti kuukauden sisällä), että nuppi ei nyt pysty tällä kertaa mitään selkeää tekstiä tuottamaan.

Siunattua kesänjatkoa ja ihmetellään asioita sitten taas jonkun ajan kuluttua!

”Etsikää Herraa silloin, kun hänet voidaan löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä. Jumalaton hylätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran luo, niin hän armahtaa, ja meidän Jumalamme luo, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta.” (Jes. 55:6-7)

Vähän rispektiä..

””Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, jota seuraa lupaus: ”että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä.”” (Ef. 6:2)

Asioissa on puolensa ja puolensa. Erityisesti mielestäni tällä sielunhoidollisella sektorilla Jumala toimii kahdella työkalulla. Toisaalta Hän tuo esiin kaikki meihin lyödyt haavat, sitä mukaa kun pystymme niitä ottamaan käsittelyyn. Hän poistaa vähitellen kaikki yritykset peitellä haavoja, jotta voi päästä hoitamaan niitä. Niin syviä, kivuliaita, vuotavia ja mätiviä kuin sitten ovatkin. Haavoja, joita olemme oppineet välttelemään, haavoja, joita häpeämme. Mutta joita emme ole itse aiheuttaneet.

Ja sitten on se toinen puoli. Oman vastuunoton puoli. Omien syntisten reaktioiden puoli. Oman ylpeyden puoli. Se puoli, mikä myös tarvitsee tulla valoon, tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Se puoli, jossa ei voi kuin anoa Jumalalta armoa ja että Hänen Henkensä loisi uutta. Se puoli, jossa tietää, että itsekin on yhtä syntinen.

Katsoin taannoin raamattuopetusohjelmaa, jonka otsikko oli ”Suhde auktoriteettiin”. Pelkkä otsikko jo riitti puhutteluun. Taas kerran näitä aiheita, joita on käsitellyt ennenkin, mutta joka taas kosketti jotenkin syvemmältä kuin aiemmin. Asia, jossa mielellään antaisi kootut ja laajat selitykset eikä niinkään nöyrästi vain tunnustaisi syntinsä, että en ole kunnioittanut Jumalan Sanan osoittamia auktoriteetteja ja Herra armahda ja auta.

Jumalan sana tosiaan osoittaa selkeästi tiettyjä suhteita, jossa selvästi toiselle osapuolelle tarkoitettu ”toiminto” on enemmän rakastaminen ja toiselle enemmän kunnioittaminen. Jumala-ihminen -suhde on tässä varmasti lähtökohtana.  Vaikka toki tarkoitus on että rakastamme Jumalaa kaikesta sydämestämme, se on kuitenkin vastarakkautta siihen, että Hän on rakastanut ensin, ja kunnioitus kuuluu ensisijaisesti ihmiselle, kun ”Jumala on rakkaus”.

Kun kunnioitamme Jumalaa, siitä seuraa kunnioitusta Hänen Sanaansa kohtaa, joka sitten kertoo, että Jumala on asettanut myös muita rakkaus-kunnioitus –suhteita, joissa rakastaminen ja kunnioittaminen, on myös samalla Jumalan rakastamista ja kunnioittamista. Perhesuhteista (ei muista nyt tällä kertaa) näitä ovat vanhempi-lapsi-suhde ja aviomies-aviovaimo-suhde. Ja sitten voikin alkaa virrata koottujen selitysten vuo, koska syviä haavoja ja toisaalta ylpeyttä riittää..

No, tarkoitus ei ollut niinkään kertoa, mitä Raamattu sanoo, vaan ihan itsestä puhua tälläkin kertaa. Että kuinka todella olen tässä vanhempieni kunnioituksessa niin suuresti ja täysin epäonnistunut. Sydän on (ollut) täynnä halveksuntaa, moitetta ja häpeää ulkokultaisuudella höystettynä. Aitoa kunnioitusta ei ole ollut, enkä asiaa ole juuri edes osannut surra, vaan sydän on ollut kovuutta täynnä. Töykeyttä, ylpeyttä, kovuutta, kylmyyttä, paremmuuden tunnetta – asuu siellä missä Jumala haluaisi että asuisi kunnioitus.

Tämä kunnioitus-asia on minulle todella vaikea. Inhimillisesti mahdoton. Mutta onneksi ei oman voiman varassa tarvitse olla ja jälleen kerran on kysymys asiasta, jonka haluan vain tuoda valoon ja uskoa että ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidän kaikesta vääryydestä.” (1. Joh. 1:9). Aviomiehen kunnioittamista en ole päässyt kokeilemaan, mutta luulen, että tässä tilassa missä sydämeni on ollut suhtautumisessa auktoriteettien kunnioitukseen ylipäätään, myös se olisi ollut jotenkin hyvin hankalaa, kiusallista, häpeällistä ja lähellä mahdottomuutta. Tässä on varmasti syytä myös sille, ettei Jumala elämääni ole miestä johdattanut tähän mennessä.

Rakkaus-kunnioitus –suhteissa Jumalan alkuperäinen järjestys toki olisi ensin rakkaus ja siihen kunnioitus, mikä saa asian paljon helpommaksi kuin kunnioitus tilanteessa, jossa rakkaus on hukassa. Kuitenkin ainakin omalle kohdalleni koen Jumalan puhuvan nyt kunnioituksesta Hänen sanansa takia, nöyrtymisestä Hänen takiaan, armon ja avun pyytämisestä tilanteeseen kunnioituksesta ensisijaisesti Hänen järjestyksensä ja toiveidensa takia.

On helppo huomata itsessään kapina Jumalan Sanaa vastaan. Kuitenkaan ei haluaisi kapinahengen hallitsevan, vaan Isää kunnioittavan Jumalan Pojan Hengen. Ajattelen, että nämä Jumalan asettamat suhteet ovat kuitenkin jotakin sellaista syvää selkärankaa, millä Hän haluaisi pitää meitä pystyssä ja joiden ympärille elämää rakentaa. Kukapa ei haluaisi olla rakastettu ja kunnioitettu? Ja kun näin ei tapahdu, kipu on suuri ja seuraukset laajat. Otamme helposti koston ja rangaistuksen omiin käsiin, vaikka sen piti olla vain Jumalan käsissä.

Rukoilen, että minussa voisi vielä kaiken jälkeen herätä kunnioitus. Itse en siihen pysty - en oikein edes tiedä mitä se on - mutta Jumalalta sitä pyydän, että Hänen Henkensä tällaistakin voisi vaikuttaa. Että sieltä missä on ihan kuollutta, voisi alkaa vielä nousta kunnioituksen verso. Ihan oikea ja aito sellainen.

”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room. 12:10)