Näin tämä sitten menee. Kuvittelin että seuraavaan
kirjoitukseen menee ainakin kolme viikkoa - ja menikin neljä päivää. Kuvittelin, että tämän päivän
käytän pitkälti Ruotsin Raamattuviikon juttujen valmisteluun – mutta en
pystykään. Muuta kipua nousee pintaan taas niin paljon, että se täytyisi ensin
käsitellä pois, edes jossain määrin. Ei pysty keskittymään muuten muuhun.
Yksi kesämeno oli eiliset häät. Olen viimeksi ollut häissä 6
vuotta sitten eli ei näitä viime aikoina liikaa ole ollut. Menin tosi hyvillä
mielin häihin ja olen aidosti iloinen, että nämä kaksi ovat löytäneet toisensa
ja haluavat sitoutua yhteiseen loppuelämään. Mutta olihan se kuitenkin sitten
taas sellaista omia sydänjuuria raastavaa – tai ainakin tämän aamun ajatukset
ovat sellaisia olleet. Käsittämätön kipu ja häpeä on siitä, miten tämmöiset
rakkauden asiat kiertävät minut niin kaukaa – ja nyt puhutaan jo vuosikymmenien
ajoista, 20 vuodesta. Varmasti siitä asti kun 19-vuotiaana on kotoa pois
muuttanut, olen puolisoa toivonut ja odottanut. Ja 20 vuotta on sitten ollutkin
ihan puhdasta nollaa tällä alueella, moninaisilla sydänsuruilla maustettuna.
Pahinta tässä on se, että meinaa katkeroitua. On niin
lähellä sitä että syyttää Jumalaa. Miksi Kaikkivaltias sallii minulle tämän?
Eikö minun kivulla ja tuskallani ole Hänelle mitään väliä? Kuinka voin luottaa
Häneen muissa asioissa, kun Hän sallii tällaisen tuskan ja häpeän täyttää
elämäni vuosikymmeniä? Miksi joidenkin elämään Jumala johdattaa puolison
ihmeellisilläkin tavoilla ja toisille ei? Miksi joidenkin elämässä on ihana yhteys
tai toisilla yksinäisyyden saari? Miksi joidenkin sydän rakastaa ja toisilla on
haavoittunut ja suojautuva klöntti –senkin jälkeen kun on tullut uskoon ja ”Jumalan
rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille
annettu” (Room. 5:5)?
Olen nähnyt niin läheltä, mitä katkeruus elämää tuo, että
sille en valtaa kuitenkaan haluaisi antaa. Se myrkyttää niin paljon, että sitä
en halua. En oikein näe muuta vastausta, kuin asioiden hyväksymisen ja surujen
suremisen pohjia myöden. Vielä syvemmältä, niin syvältä ettei sitten oikein
itse edes käsiksi pääse.
Itsellä eräs itkemätön itku saattaa liittyä yhteen
ihmissuhteeseen. Opiskeluaikana tutustuin uskovaan nuoreen mieheen, jonka seurassa minun oli helppo olla oma itseni (mikä on todella harvinaista). Olimme useita vuosia kavereita ja olin rakastunut häneen,
valmis lähtemään hänen kanssaan vaikka maailman ääriin. Sinne hän sitten lopulta lähtikin,
mutta ilman minua. Kipua oli silloin paljon, mutta lopulta kesällä 2006 Jumala yhdessä
rukoustilanteessa jotenkin yliluonnollisesti irrotti minut hänestä enkä koskaan
tullut käyneeksi suruprosessia tässä loppuun (kun sille ei sen irrottamisen
jälkeen enää ollut tarvetta). Ehkä Jumala näki, ettei minulla silloin ollut
kykyä surra niin syvälle tai uskallusta omassa mielessäni luovuttaa asiaa
kokonaan. Tuntuu vähän hassulta, että tämä asia nousee nyt esille, mutta kai
sinne sitten jokin suru kuitenkin jäi, vaikka vuosia olen luullut olevani
täysin irti tästä asiasta. Kyllä minun elämääni hänen maan ääriin lähtiessään
semmoinen tosi synkkä masennuksen pilvi tuli. Samaan aikaan olisi pitänyt olla
voimia aloitella innostuneena uudessa työpaikassa ja yksin uudella paikkakunnalla.
Ei siitä oikein mitään hyvää tullut – selviytymistä päivästä toiseen.
Kuinka syvällä jotkut surut menevätkään. Häpeän aina tätä
omaa suruani, kun se ei oikein ole edes iso asia. Joidenkin pitää selvitä oman
lapsen, puolison tai muuten rakkaan läheisen kuolemasta, avioliitossa hylätyksi
tulemisesta, vakavasta sairastumisesta ja ties mistä muusta tuskallisesta.
Kuinka lähellä onkaan katkeruus ja Jumalan syyttäminen näissä tilanteissa.
Kuinka kivuliasta onkaan asioiden hyväksyminen ja surun kautta meneminen.
Välillä on oikein hyvä ja iloinen olo, välillä viilletään
syvemmälle ja kipua ja surua purskahtaa taas pintaan. Onneksi en etukäteen
tiennyt että tuollaisen vähän kaukaisemman sukulaisen hääjuhla toimii
viiltäjänä tällä kertaa.
Mutta joo, toivottavasti saisi surra vielä kaikki vanhentuneet
ja tuoreemmat surut oikeasti pois. En osaa ajatella, että mikään muu kuin
kyyneleet voisivat suojella sydäntä katkeroitumiselta. Että äärimmäisen
tuskallisetkin asiat voisi käydä läpi yhdessä Jumalan kanssa eikä niin että
alkaa Häntä syyttää niistä.
Joskus toivoo vääriä asioita, kivun lievittymistä helpolla
tavalla, laastaria tuskan päälle ilman että haava tulee hoidetuksi jne. Mutta en olisi tässä, jos en olisi
laittanut toivoani siihen, että parempia päiviäkin on tulossa ja että Jeesus
sanoo: ”Minä olen tullut, että heillä olisi elämä ja olisi yltäkylläisyys” (Joh. 10:10).
”Pitäkää huoli siitä,
ettei kukaan jää osattomaksi Jumalan armosta eikä mikään katkeruuden juuri
pääse kasvamaan ja tekemään häiriötä ja monet sen vuoksi saastu” Hepr. 12:15)
