Täällä ollaan taas 4 viikon tauon jälkeen. Sitten edellisen kirjoituksen ohjelmassa oli
valmistautumista Raamattuviikkoon, Raamattuviikko Ruotsissa, viime viikonloppu
meni telttapäivillä ja eilen olin taas häissä. Edellinen kirjoitukseni oli yksien
häiden jälkeen ja niin nyt sitten tämäkin, mutta samanlaisia surkufiiliksiä ei
ole tänään kuin oli viimeksi. Juuri nyt taidan vain nauttia, että pitkästä
aikaa on kokonainen päivä, missä ei ole mitään sovittua ohjelmaa. Olen
kerrostalokodissa, vähän satelee ja on levollista.
Kai tässä sitten vähän niin kuin pitäisi taas hyväksyä, että
syksy on alkamassa. Ensi viikolla alkanee kauran puinti. Ja sitten vaan taas
ihmetellään mitä syksy tuo tullessaan. Itsellä ei edelleenkään mitään
suunnitelmia tai elämänmuutoksia ole tiedossa tähän syksyyn. Mutta
toimintaympäristössäni on kyllä tapahtunut uusia juttuja, jotka vaikuttavan
minuunkin positiivisella tavalla:
Syksyn uutuuksia ovat elokuun alussa syntynyt siskoni
poikavauva ja äitini itselleen palkkaama osa-aikainen kotiavustaja, joka aloitti
viikko sitten työnsä. Näitä uusia kuvioita tässä nyt sitten ihmetellään. Jo
helmikuusta saakka on ollut tiedossa, että siskoni (37 v) odottamalla vauvalla
on downin syndrooma. Olihan se tieto
aika järkytys silloin, mutta jotenkin tuntuu, että itse kukin Jumalan
johdatukseen luottamalla ja toisaalta lisätietoa syndroomasta hankkimalla pääsi
pahimmasta järkytyksestä tavallaan aika nopeasti yli. Nyt sitten vain ollaan ja
ihmetellään mitä Herra elämäämme tämän pojun kautta tuo. En jotenkin itse pysty
ajattelemaan muuta, kuin että tähän on kätketty siunaus, kun tämmöinen
kuitenkin perheelle tosi iso juttu tapahtuu. Tässä vaiheessa saadaan jo olla
hyvin kiitollisia siitä, että pojalla ei esimerkiksi ole todettu minkäänlaista
sydänvikaa, mikä on downin syndroomassa kai suhteellisen yleistä.
Maatilalle on siis tullut pyörimään uusi vauva ja sitten
viime viikosta lähtien uusi kotiavustaja. Yksi tosi paljon itselleni murhetta, stressiä
ja riittämättömyyden tunnetta tuova asia on jatkuvasti ollut äitini (81 v) tilanne. Hän on jatkuvasti ollut fyysisen ja
henkisen jaksamisen äärirajoilla ja kaikki se heijastuu myös ympäristöön.
Tilanteeseen on tuntunut mahdottomalta löytää ratkaisua, eikä tämä 4 h päivässä
tekevä kotiavustajakaan alkuunkaan kaikkea ratkaise. Mutta on hän nyt kuitenkin
paljon enemmän kuin ei mitään. Ja tekee se sen ison muutoksen, että ehkä
jatkossa joka päivässä on 4 tuntia, jolloin odotukset ja murheet kaikista
tekemättömistä töistä eivät kokonaan kaadu minun niskaan. Mietin voisiko tässä
jo olla avainta siihen jatkuvasti haaveilemaani pikkuisen suurempaan vapauden
tunteeseen ja mahdollisuuteen itse hiukan enemmän vaikuttaa siihen, mitä
arkipäivissäni tapahtuu. Nähtäväksi jää.. Alussa nyt toki menee aikaa siihen,
että tämä uusi ihminen oppii talon tavoille. Ja (toivottavasti pian) alkava
puintiaika nyt on myös tiivistä aikaa maatilalla. Mutta löytyisikö puintiajan
jälkeen sitten jo minulle vähäsen enemmän vapausasteita elämään kuin mitä tämä
on monia vuosia ollut..? Voisiko vanhempieni arki sujua niin, ettei minun olisi
joka arkipäivä aivan pakko viettää päivääni siellä, vaan voisi olla muitakin
mahdollisuuksia? Voisiko joskus vielä olla energiaa jopa oman kodin
hoitamiseen..? Kuulostaa edelleen utopialta, mutta Jumalalle kaikki on
mahdollista.
Tuo (suomenkielinen) Raamattuviikko Ruotsissa on joka vuosi
ollut niin hieno. Kun viikko ollaan Raamatun Sanan opetuksen äärellä,
rukouksessa, uskovien yhteydessä ja vietetään ehtoollista, niin siitä saa niin
paljon ja tuntuu, että jaksaa taas jatkaa elämää. Huomaan että siinä toteutuu
juuri Apt. 2:42 ”He pysyivät apostolien opetuksessa, keskinäisessä yhteydessä,
leivän murtamisessa ja rukouksissa”. Toki vähän rajua on se, että sitä kestää
sitten kuitenkin vain viikon ja sitten se jo loppuu. Niin kovasti kaipaisi elämää,
jossa nuo elementit olisivat vahvemmin kasassa muutenkin kuin vain viikon
vuodessa. Toki onhan noita elementtejä elämässä muutenkin, mutta ne ovat
jotenkin paljon enemmän hajallaan – jotenkin paljon enemmän ”lähtemisen takana”.
Ja tuleeko omalla paikkakunnalla sitten muutenkin jotenkin enemmän karteltua
uskovien yhteyttä – en tiedä. Ainakaan se ei ole alkuunkaan niin helppoa ja
luontevaa kuin raamattuviikolla Ruotsissa..
Vaikka syksyyn ei ole mitään erikoisempaa tiedossa, minua ei
nyt se asia ahdista juurikaan. Saa luottaa, että Jeesuksen kanssa saan joka
tapauksessa kulkea. Ja jotenkin tietää, että vain tyhjyys tarjoaa
mahdollisuutta uudelle. Mielessä ovat myös alkukesästä tulleet profetaaliset
sanat. Eräs henkilö sai rukouksessa tiedon, että minulla on riisumisen ja
kuorimisen aika, toinen taas sanat, että sitten kun aikanaan alkaa tapahtua,
niin tapahtuu paljon ja nopeasti. Että jotenkin näidenkin sanojen siivittämänä
haluan hyväksyä jälleen kerran hiljaisen ajan, missä ei ehkä paljon
ulkonaisissa asioissa ole raportoitavaa, mutta sisäisesti prosessit jatkuvat.
Että sitten voisi olla valmis siihen päivään, kun ulkonaisestikin tapahtuu..
