””Kunnioita isääsi ja äitiäsi” on ensimmäinen käsky, jota
seuraa lupaus: ”että menestyisit ja eläisit kauan maan päällä.”” (Ef. 6:2)
Asioissa on puolensa ja puolensa. Erityisesti mielestäni
tällä sielunhoidollisella sektorilla Jumala toimii kahdella työkalulla.
Toisaalta Hän tuo esiin kaikki meihin lyödyt haavat, sitä mukaa kun pystymme
niitä ottamaan käsittelyyn. Hän poistaa vähitellen kaikki yritykset peitellä
haavoja, jotta voi päästä hoitamaan niitä. Niin syviä, kivuliaita, vuotavia ja
mätiviä kuin sitten ovatkin. Haavoja, joita olemme oppineet välttelemään,
haavoja, joita häpeämme. Mutta joita emme ole itse aiheuttaneet.
Ja sitten on se toinen puoli. Oman vastuunoton puoli. Omien
syntisten reaktioiden puoli. Oman ylpeyden puoli. Se puoli, mikä myös tarvitsee
tulla valoon, tunnistetuksi ja tunnustetuksi. Se puoli, jossa ei voi kuin anoa
Jumalalta armoa ja että Hänen Henkensä loisi uutta. Se puoli, jossa tietää,
että itsekin on yhtä syntinen.
Katsoin taannoin raamattuopetusohjelmaa, jonka otsikko oli ”Suhde
auktoriteettiin”. Pelkkä otsikko jo riitti puhutteluun. Taas kerran näitä
aiheita, joita on käsitellyt ennenkin, mutta joka taas kosketti jotenkin
syvemmältä kuin aiemmin. Asia, jossa mielellään antaisi kootut ja laajat
selitykset eikä niinkään nöyrästi vain tunnustaisi syntinsä, että en ole
kunnioittanut Jumalan Sanan osoittamia auktoriteetteja ja Herra armahda ja
auta.
Jumalan sana tosiaan osoittaa selkeästi tiettyjä suhteita,
jossa selvästi toiselle osapuolelle tarkoitettu ”toiminto” on enemmän
rakastaminen ja toiselle enemmän kunnioittaminen. Jumala-ihminen -suhde on
tässä varmasti lähtökohtana. Vaikka toki
tarkoitus on että rakastamme Jumalaa kaikesta sydämestämme, se on kuitenkin
vastarakkautta siihen, että Hän on rakastanut ensin, ja kunnioitus kuuluu
ensisijaisesti ihmiselle, kun ”Jumala on rakkaus”.
Kun kunnioitamme Jumalaa, siitä seuraa kunnioitusta Hänen
Sanaansa kohtaa, joka sitten kertoo, että Jumala on asettanut myös muita
rakkaus-kunnioitus –suhteita, joissa rakastaminen ja kunnioittaminen, on myös
samalla Jumalan rakastamista ja kunnioittamista. Perhesuhteista (ei muista nyt
tällä kertaa) näitä ovat vanhempi-lapsi-suhde ja aviomies-aviovaimo-suhde. Ja
sitten voikin alkaa virrata koottujen selitysten vuo, koska syviä haavoja ja
toisaalta ylpeyttä riittää..
No, tarkoitus ei ollut niinkään kertoa, mitä Raamattu sanoo,
vaan ihan itsestä puhua tälläkin kertaa. Että kuinka todella olen tässä
vanhempieni kunnioituksessa niin suuresti ja täysin epäonnistunut. Sydän on (ollut)
täynnä halveksuntaa, moitetta ja häpeää ulkokultaisuudella höystettynä. Aitoa
kunnioitusta ei ole ollut, enkä asiaa ole juuri edes osannut surra, vaan sydän
on ollut kovuutta täynnä. Töykeyttä, ylpeyttä, kovuutta, kylmyyttä, paremmuuden
tunnetta – asuu siellä missä Jumala haluaisi että asuisi kunnioitus.
Tämä kunnioitus-asia on minulle todella vaikea.
Inhimillisesti mahdoton. Mutta onneksi ei oman voiman varassa tarvitse olla ja
jälleen kerran on kysymys asiasta, jonka haluan vain tuoda valoon ja uskoa että
”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas,
antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidän kaikesta vääryydestä.” (1.
Joh. 1:9). Aviomiehen kunnioittamista en ole päässyt kokeilemaan, mutta luulen,
että tässä tilassa missä sydämeni on ollut suhtautumisessa auktoriteettien kunnioitukseen
ylipäätään, myös se olisi ollut jotenkin hyvin hankalaa, kiusallista,
häpeällistä ja lähellä mahdottomuutta. Tässä on varmasti syytä myös sille,
ettei Jumala elämääni ole miestä johdattanut tähän mennessä.
Rakkaus-kunnioitus –suhteissa Jumalan alkuperäinen järjestys
toki olisi ensin rakkaus ja siihen kunnioitus, mikä saa asian paljon
helpommaksi kuin kunnioitus tilanteessa, jossa rakkaus on hukassa. Kuitenkin
ainakin omalle kohdalleni koen Jumalan puhuvan nyt kunnioituksesta Hänen sanansa
takia, nöyrtymisestä Hänen takiaan, armon ja avun pyytämisestä tilanteeseen
kunnioituksesta ensisijaisesti Hänen järjestyksensä ja toiveidensa takia.
On helppo huomata itsessään kapina Jumalan Sanaa vastaan.
Kuitenkaan ei haluaisi kapinahengen hallitsevan, vaan Isää kunnioittavan
Jumalan Pojan Hengen. Ajattelen, että nämä Jumalan asettamat suhteet ovat
kuitenkin jotakin sellaista syvää selkärankaa, millä Hän haluaisi pitää meitä
pystyssä ja joiden ympärille elämää rakentaa. Kukapa ei haluaisi olla
rakastettu ja kunnioitettu? Ja kun näin ei tapahdu, kipu on suuri ja seuraukset
laajat. Otamme helposti koston ja rangaistuksen omiin käsiin, vaikka sen piti
olla vain Jumalan käsissä.
Rukoilen, että minussa voisi vielä kaiken jälkeen herätä
kunnioitus. Itse en siihen pysty - en oikein edes tiedä mitä se on - mutta
Jumalalta sitä pyydän, että Hänen Henkensä tällaistakin voisi vaikuttaa. Että
sieltä missä on ihan kuollutta, voisi alkaa vielä nousta kunnioituksen verso. Ihan
oikea ja aito sellainen.
”Olkaa veljellisessä rakkaudessa helläsydämisiä toisianne
kohtaan. Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne.” (Room.
12:10)
