Pikku pikku pinnistystä

Terveisiä israelilaisten tanssien tunnilta. Edellisestä kerrasta olikin jo noin 10 kuukautta aikaa, mutta kyllä muistin syövereistä sentään jotakin askeleita vielä löytyi, kun sai palautella niitä mieleen. Hyvin epävirallisesti oltiin opettajan kotona olevalla pikku tanssilattialla ja meitä oppilaita oli 4. Tässä ryhmässä opettajalla on aina ollut aikaa ja rauhallisuutta loputtomaan kertaukseen, että kaikki pysyvät mukana. Se on tosi kiva ja jopa harvinaistakin, kun jossain harrastuksissa on taas heti ”pihalla”, jos jää vaikka yksi kerta väliin. On ikävää, jos harrastuksistakin tulee suorituksia, joita stressaa. Semmoiset aika helposti sitten jää. Heprean kielen kanssa minulla on usein käynyt niin. Tänä talvena minulla ei ole ollut mitään kielikurssia harrastuksissa. Kovin rennosti en missään vaiheessa ole osannut kielikursseihin suhtautua, vaan aina meinaa pukata päälle joku kouluajoilta jäänyt suorituspaine ja jännityselementti mukaan, vaikka kuinka ”omaksi iloksi” haluaisi jotain kieltä vain harrastaa. Rennosti tekemisten ottaminen on vain niin tosi vaikeaa edelleen.

Tällä viikolla minulle tuli uusi sänky. Vanha sänkyni oli käytössäni 19 vuotta. Se oli runkopatjasänky ja jousista olivat joustamiset menneet jo aikoja sitten. Mietin hiukan uuden sängyn hankintaa jo 6 vuotta sitten muuttoni yhteydessä, mutta se jäi silloin. Ja on sitten jäänyt sen jälkeenkin. Lopulta vanha alkoi tuntua aivan hirviömäiseltä, mutta uuden hankkiminenkaan ei ollut helppoa. Kun lopulta pääsin ostoksille, oli erilaisia vaihtoehtoja aivan liian paljon. Ja joka liikkeessä se paras vaihtoehto, joka myyjällä ja myyjän sukulaisillakin oli. Selkä- ja niskavaivojeni takia toivoin kovasti, että päätyisin ostamaan itselle tosi hyvän sängyn, mutta mistä sen nyt hetkisen kaupassa loikoilun perusteella voi erottaa? Kotona kokeilu- ja aito palautusmahdollisuus oli mahdollista vain tosi harvoissa paikoissa. Lopulta tammikuun vesirokkohässäkkä maatilalla teki sen, että minulla oli tarpeeksi aikaa käydä eri paikoissa katselemassa sänkyjä. Ja vihdoin saada myös ostospäätös tehdyksi (ilman vaihto-oikeutta).

Nyt olen nukkunut 3 yötä uudessa sängyssä. Ensimmäisen yön jälkeen aamulla ihmettelin, miten hartiat jotenkin menivät paljon alemmas kuin aikaisemmin eikä lapaluiden seudulla selässä ollut sitä normaalia tukkoista oloa. Ilmeisesti ainakin joku osa kehoani on saanut viskoelastisella petauspatjalla paljon paremman asennon kuin vanhalla ja veri on päässyt kiertämään. 3 yötä on toki liian lyhyt aika antaa tyhjentävää vastausta onko tämä nyt oikeasti minulle hyvin sopiva sänky+petari-yhdistelmä. Vertauskuvien kirjoittamiseen kokemus on kuitenkin jo aivan tarpeeksi pitkä:

Vanhassa sängyssä kehoni on ollut jonkinsorttisessa jännitystilassa koko ajan jo varmaan aika monta vuotta. Vaikka tarkoitus olisi levätä, silti on ollut pieni jännitys päällä joissain lihaksissa sitä kunnolla itse ymmärtämättä. Ei lepoa edes levätessä. Ei sellaista pohjaa, jossa löytyy lepo, vaan koko ajan on pitänyt jotenkin itse kannatella itseään. Jotkut lihakset ovat olleet koko yön jännityksessä ja selkäranka huonossa asennossa. Ja sitten ihmettelee, kun aina on hartiat kireänä ja selässä tukkoinen olo. Ja sitten saakin apua – ei omasta venyttelystä tai lihasharjoituksista, ei hieronnastakaan vaan sopivan lepoasennon löytymisestä. Oikeasta pohjasta, joka antaa tukea ja päästää minut omista pinnistelyistäni, omista yrityksistäni, omasta voimastani. Saakin olla rennosti heikko.

Niin. Kunpa tämä sama voisi tapahtua vielä mielenkin alueella. Saada käytännössä se uusi pohja ajatuksille, jossa voi olla heikko ja silti hyväksytty. Levätä todella Jumalan armossa ja uskoa että se kantaa heikonkin. Ilman että koko ajan tarvitsee pikkuisen yrittää jotakin. Pikkuisen yrittää kelvata. Pikkuisen peittää heikkouksiaan. Pikkuisen pelätä että sittenkin hylätään. Pikkuisen tuntea itsensä riittämättömäksi ja yrittää olla jotakin muuta kuin mitä on. Sitä pikkuista yrittämistä ei tarvitse olla ihan kauheasti. Mutta kun sitä on vuosikausia ja vuosikymmeniä se pikkuinen jatkuva ponnistelu ei jää vaikutuksia vaille. Pikkuinen jatkuva pelko. Ja mahdottomuus oikeastaan olla siitä levollisissakaan tilanteissa täysin vapaa, koska se epävarmuus on ajatusmaailmassa niin syvä tosiasia. Riittämättömyys, kelpaamattomuus. Aina se tarvitsisi jotakin peitettä, jotain omaa yritystä.

Minulla on edelleen tuo pikkuinen yritys jatkuvasti mielessä päällä. Pikkuinen jatkuva jännitys. Paljastumisen pelko. Ja silti niin vaikea ymmärtää minkä asian paljastumista pelkään. Heikkouttako. Rakkauden tarvetta kenties? Sitä kai se on, mutta siitä on vähän vaikea saada kiinni ja sanoja asialle. Että minä en pärjää yksin. Että tarvitsen muita. Että tarvitsen armoa.

Lähestyvä 40-vuotispäivä on vaikea asia. Tai ei se 40 pelkästään, mutta se että on yksin ja 40. Kun minulla ilman muuta piti olla aviomies ja ehkä lapsikin 40-vuotiaana. Ja nyt sitten noin kahden viikon päästä koko maailmalle paljastuu, että olen täydellisesti epäonnistunut.

 Mitä ilmeisimmin maailma ei tule reagoimaan tähän asiaan millään lailla. Mitä ilmeisimmin asia ja syvä epäonnistumisen ja häpeän tunne on vain omassa päässäni. Mitä ilmeisimmin suren tämänkin suruni yksin. Ja mitä ilmeisimmin kukaan ihminen ei voi asiaan auttaa, vaan minun tarvitsisi saada uusi syvemmän levon mahdollistava pohja ajattelulle. Sellainen, jossa olen hyväksytty joka tilanteessa. Sellainen, joka kantaa kevyesti minut 40-v sinkkunakin.  Antaa levon epäonnistumisen väsymykseen ja uutta voimaa jatkaa matkaa. Voisitko Jeesus auttaa? Voisitko olla vielä jotenkin lähempänä ja täyttää ajatuksiani? Ettei tarvitsisi häpeässä vain pinnistellä ja yrittää selviytyä päivästä toiseen. Voisiko 40 v-iästäkin tulla vielä ihan hyvä juttu? Siksi että se veisi lähemmäksi Jeesusta.

”Mutta hän sanoi minulle: ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sen tähden kerskaan mieluummin heikkoudestani, jotta Kristuksen voima lepäisi ylläni." (2. Kor. 12:9)

Huomenna juhlitaan siskontytön 4-v synttäreitä. Hän tulee saamaan mm. kanatarroja.

Ulkopuolella

Kana-valla jälleen.. Kaikenmoisia juttuja on ollut tapahtumissa viimeisen parin viikon aikana. Yksi niistä on uusi auto. Siskoni osti uuden auton, minä ostin siskoni auton, meidän työtekijä osti minun autoni (ja joku osti työtekijämme auton). Hyvä ketjureaktio oli liikkeellä ja ilmeisesti kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Minä ainakin. Nyt on semmoinen olo, että voisin ajaa MIHIN VAIN! J Uusi auto on vuosimallia 2011 ja jotenkin paljon vakaamman oloinen kuin vanha.

Viime viikonloppuna olin kyläilemässä 260 km päässä asuvan ystäväni luona. (En tosin mennyt omalla autolla koko matkaa). Siinä vierailussa sitten päästiin taas tiettyihin itselle vaikeisiin prosesseihin käsiksi. Nimittäin mielipiteensä ääneen esittämiseen tilanteessa, jossa tietää jo etukäteen, että joku muu on selkeästi jotain muuta mieltä.

Viimeisen reilun viikon aikana minulla on ollut parikin tilannetta, jossa olen avannut suuni asioista, joista normaalisti en puhu ristiriitojen pelosta. Kumpaakaan tilannetta en nytkään itse aloittanut, mutta muiden keskustelunavausten kautta niihin päädyttiin enkä sitten halunnut omista ajatuksista, arvoista ja historiastani vaietakaan. Ongelma ei niinkään ollut nämä keskustelut itse, vaikka niissäkin vähän syke nousi ja jännitti, vaan enemmän ihmetystä aiheuttaa se valtava keskustelujen jälkimaininki joka omaan mieleen jää pyörimään ja suuri vaikeus rauhoittua ja ajatella jotain muuta. Kuluneella viikolla vain seuraava suuri ryöpytys sai edellisen vellonnan katkeamaan vaihtaen sen seuraavaan aiheeseen. Olin hyvin kiitollinen, että eilen olin kuntavaaliehdokkaille suunnatussa tilaisuudessa, jossa sai taas uutta ajateltavaa, niin että se siihen saakka pyörinyt edellinen aihe vähän rauhoittui.

Olen aiemminkin täällä kirjoittanut siitä pelosta mikä liittyy näkyväksi tulemiseen ja omana itsenä kaikkine ajatuksineen esillä olemiseen. Se kamppailu mitä joutuu käymään hylätyksi tulemisen pelkoa vastaan, on kohdallani tosi suuri. Jännitteet voivat olla hyvin isoja, kun kristittynä ei-uskovien seurassa puheenaiheeksi nousee esimerkiksi abortti tai evoluutioteorian opettaminen kouluissa. Uskovien kesken taas löytyy myös (opillisia) aiheita, jotka voivat pahimmillaan johtaa myös jännitteisiin tilanteisiin. Erityisen ahdistavana pidän näitä jälkimmäisiä, kun niin paljon haluaisi nähdä uskovien välillä olevan yhteyden eikä mitään eripuraa, riitoja tai kiistoja.

Kovasti haluaisin että kaikissa näissä tilanteissa voisi säilyä rauha ja turvallisuuden tunne. Sen sijaan minulla oli koko ajan molemmissa keskusteluissa pelko, että olenko enää hyväksytty tähän joukkoon, kun ajattelen eri lailla ja minulla on erilainen tausta jossain asioissa. En ilmeisesti ole menettänyt yhtäkään ystävää/tuttua näiden keskustelujen seurauksena ja ulkopuolisen silmin tilanteet eivät varmaankaan mitään kummoisia olleet – normaalia tai ehkäpä jopa mielenkiintoista keskustelua, jossa esitettiin asioita eri näkökulmista. Oma tunnemaailma oli vain aivan eri sfääreissä – minä ypöyksin täysin erilaisena musertavaa ylivoimaa vastaan. Ja ahdistavimpana siellä pohjalla se hylätyksi tulemisen pelko.

Jotenkin sitä on kahden pelon välissä. Onhan yksi vaihtoehto se, ettei juuri koskaan esitä mitään eriäviä mielipiteitään vaan myötäilee vain enemmistöä milloin missäkin joukossa olleessaan. Tässä kuvioissa jää kuitenkin ikuisiksi ajoiksi kuoren sisään ja toki pahimmillaan voi päätyä kieltämään Jeesuksenkin. Toinen vaihtoehto on sitten kohdata hylätyksi tulemisen pelko ja olla sitä mitä on, maksoi mitä maksoi. Ja varmasti maksaakin. Mutta ei varmaankaan sillä lailla kuin oli pelännyt, kun pelko on vain pelkoa ja usein (iki)vanhan kokemuksen heijastumaa – ei totuutta ollenkaan.

Kuoressa eläminen on niin nähty, että pahempaa on jäädä sinne kuin tulla sieltä ulos. Vaan suojaa sitä ihminen sitten kuitenkin tarvitsee. Mikäs minua nyt sitten suojaa, jos en olekaan enää hiljaisuuden kuoren suojassa? ”Monelle minä olen kummajainen, mutta sinä olet vahva turvani.” (Ps.71:7). ”Sinä olet kätköpaikkani ja kilpeni, sinun sanaasi minä panen toivoni.” (Ps. 119:114) ”Ottakaa sen tähden yllenne Jumalan koko taisteluvarustus, niin että voitte pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaiken suoritettuanne pysyä pystyssä.”: totuuden vyö, vanhurskauden haarniska, rauhan evankeliumin kengät, uskon kilpi, pelastuksen kypärä, Hengen miekka – Jumalan sana. (Ef. 6:13-17) Vaikuttaa siltä, että Jumalalta kyllä löytyy varusteita, kun vain oppisi ottamaan niitä uskossa käyttöön ja luottamaan niihin enemmän kuin vanhoihin tapoihin piiloutua.

Yksi asia mitä mietin nyt paljon, on se asenne, millä asioista puhutaan ja mitä sanotaan. Samasta asiasta voi puhua niin monella eri tyylillä: aggressiivisesti pelosta käsin tai sitten valoisasti rakkauden voimasta. En haluaisi olla kiihdyksissäni, mutta siihenhän se helposti menee, jos kokee että on jotenkin uhattuna. Tai jos tilanteesta tulee ”oikein-väärin”-keskustelu. Sitten alkaa jotenkin syytellä toista ja saattaa mennä henkilökohtaisuuksiin.. Huoh. Jumalalla on vielä aika paljon perattavaa, jotta oikeasti voisi keskustella rakkauden eikä pelon pohjalta.

Eilisessä koulutuksessa todettiin että kristittyjen politiikassa vaikuttamisen motiivi on aito välittäminen ja torjumme kovuutta ja kylmyyttä. Siihen on helppo sanoa amen. Ja sitten seuraavaksi pääseekin miettimään ja rukoilemaan että omasta sydämestäkin voisi olla poissa kovuus ja kylmyys ja aito rakkaus voimana. Ja sehän sitten ei ole mahdollista kuin saada jatkuva sytytys Jeesuksen rakkaudesta.

Kai tämä kuntavaaliehdokkuus sitten ihan hyvä juttu on. Ainakin se näyttää vievän kaipaukseen olla lähempänä Jeesusta ja olla riisuttuna kovuutta aiheuttavista asenteista. Vaikuttaa siltä että prosessit jatkuvat edelleen..

”Hänen sydämensä on luja ja peloton, ja lopulta hän näkee ahdistajiensa tappion.” (Ps. 112:8)

Uudet auton avaimet ja uusi avaimenperä.