Kana-valla jälleen.. Kaikenmoisia juttuja on ollut
tapahtumissa viimeisen parin viikon aikana. Yksi niistä on uusi auto. Siskoni
osti uuden auton, minä ostin siskoni auton, meidän työtekijä osti minun autoni (ja
joku osti työtekijämme auton). Hyvä ketjureaktio oli liikkeellä ja ilmeisesti
kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Minä ainakin. Nyt on semmoinen olo, että voisin
ajaa MIHIN VAIN! J
Uusi auto on vuosimallia 2011 ja jotenkin paljon vakaamman oloinen kuin vanha.
Viime viikonloppuna olin kyläilemässä 260 km päässä asuvan ystäväni
luona. (En tosin mennyt omalla autolla koko matkaa). Siinä vierailussa sitten
päästiin taas tiettyihin itselle vaikeisiin prosesseihin käsiksi. Nimittäin
mielipiteensä ääneen esittämiseen tilanteessa, jossa tietää jo etukäteen, että
joku muu on selkeästi jotain muuta mieltä.
Viimeisen reilun viikon aikana minulla on ollut parikin
tilannetta, jossa olen avannut suuni asioista, joista normaalisti en puhu
ristiriitojen pelosta. Kumpaakaan tilannetta en nytkään itse aloittanut, mutta
muiden keskustelunavausten kautta niihin päädyttiin enkä sitten halunnut omista
ajatuksista, arvoista ja historiastani vaietakaan. Ongelma ei niinkään ollut
nämä keskustelut itse, vaikka niissäkin vähän syke nousi ja jännitti, vaan
enemmän ihmetystä aiheuttaa se valtava keskustelujen jälkimaininki joka omaan
mieleen jää pyörimään ja suuri vaikeus rauhoittua ja ajatella jotain muuta.
Kuluneella viikolla vain seuraava suuri ryöpytys sai edellisen vellonnan
katkeamaan vaihtaen sen seuraavaan aiheeseen. Olin hyvin kiitollinen, että eilen
olin kuntavaaliehdokkaille suunnatussa tilaisuudessa, jossa sai taas uutta
ajateltavaa, niin että se siihen saakka pyörinyt edellinen aihe vähän
rauhoittui.
Olen aiemminkin täällä kirjoittanut siitä pelosta mikä
liittyy näkyväksi tulemiseen ja omana itsenä kaikkine ajatuksineen esillä olemiseen.
Se kamppailu mitä joutuu käymään hylätyksi tulemisen pelkoa vastaan, on
kohdallani tosi suuri. Jännitteet voivat olla hyvin isoja, kun kristittynä
ei-uskovien seurassa puheenaiheeksi nousee esimerkiksi abortti tai
evoluutioteorian opettaminen kouluissa. Uskovien kesken taas löytyy myös (opillisia) aiheita, jotka voivat pahimmillaan johtaa myös jännitteisiin tilanteisiin.
Erityisen ahdistavana pidän näitä jälkimmäisiä, kun niin paljon haluaisi nähdä
uskovien välillä olevan yhteyden eikä mitään eripuraa, riitoja tai kiistoja.
Kovasti haluaisin että kaikissa näissä tilanteissa voisi
säilyä rauha ja turvallisuuden tunne. Sen sijaan minulla oli koko ajan
molemmissa keskusteluissa pelko, että olenko enää hyväksytty tähän joukkoon, kun
ajattelen eri lailla ja minulla on erilainen tausta jossain asioissa. En
ilmeisesti ole menettänyt yhtäkään ystävää/tuttua näiden keskustelujen
seurauksena ja ulkopuolisen silmin tilanteet eivät varmaankaan mitään kummoisia
olleet – normaalia tai ehkäpä jopa mielenkiintoista keskustelua, jossa
esitettiin asioita eri näkökulmista. Oma tunnemaailma oli vain aivan eri
sfääreissä – minä ypöyksin täysin erilaisena musertavaa ylivoimaa vastaan. Ja
ahdistavimpana siellä pohjalla se hylätyksi tulemisen pelko.
Jotenkin sitä on kahden pelon välissä. Onhan yksi vaihtoehto
se, ettei juuri koskaan esitä mitään eriäviä mielipiteitään vaan myötäilee vain
enemmistöä milloin missäkin joukossa olleessaan. Tässä kuvioissa jää kuitenkin
ikuisiksi ajoiksi kuoren sisään ja toki pahimmillaan voi päätyä kieltämään
Jeesuksenkin. Toinen vaihtoehto on sitten kohdata hylätyksi tulemisen pelko ja
olla sitä mitä on, maksoi mitä maksoi. Ja varmasti maksaakin. Mutta ei varmaankaan
sillä lailla kuin oli pelännyt, kun pelko on vain pelkoa ja usein (iki)vanhan kokemuksen
heijastumaa – ei totuutta ollenkaan.
Kuoressa eläminen on niin nähty, että pahempaa on jäädä
sinne kuin tulla sieltä ulos. Vaan suojaa sitä ihminen sitten kuitenkin
tarvitsee. Mikäs minua nyt sitten suojaa, jos en olekaan enää hiljaisuuden
kuoren suojassa? ”Monelle minä olen kummajainen, mutta sinä olet vahva turvani.”
(Ps.71:7). ”Sinä olet kätköpaikkani ja kilpeni, sinun sanaasi minä panen
toivoni.” (Ps. 119:114) ”Ottakaa sen tähden yllenne Jumalan koko
taisteluvarustus, niin että voitte pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaiken
suoritettuanne pysyä pystyssä.”: totuuden vyö, vanhurskauden haarniska, rauhan
evankeliumin kengät, uskon kilpi, pelastuksen kypärä, Hengen miekka – Jumalan sana.
(Ef. 6:13-17) Vaikuttaa siltä, että Jumalalta kyllä löytyy varusteita, kun vain
oppisi ottamaan niitä uskossa käyttöön ja luottamaan niihin enemmän kuin
vanhoihin tapoihin piiloutua.
Yksi asia mitä mietin nyt paljon, on se asenne, millä
asioista puhutaan ja mitä sanotaan. Samasta asiasta voi puhua niin monella eri
tyylillä: aggressiivisesti pelosta käsin tai sitten valoisasti rakkauden
voimasta. En haluaisi olla kiihdyksissäni, mutta siihenhän se helposti menee,
jos kokee että on jotenkin uhattuna. Tai jos tilanteesta tulee ”oikein-väärin”-keskustelu.
Sitten alkaa jotenkin syytellä toista ja saattaa mennä henkilökohtaisuuksiin..
Huoh. Jumalalla on vielä aika paljon perattavaa, jotta oikeasti voisi
keskustella rakkauden eikä pelon pohjalta.
Eilisessä koulutuksessa todettiin että kristittyjen
politiikassa vaikuttamisen motiivi on aito välittäminen ja torjumme kovuutta ja
kylmyyttä. Siihen on helppo sanoa amen. Ja sitten seuraavaksi pääseekin
miettimään ja rukoilemaan että omasta sydämestäkin voisi olla poissa kovuus ja
kylmyys ja aito rakkaus voimana. Ja sehän sitten ei ole mahdollista kuin saada
jatkuva sytytys Jeesuksen rakkaudesta.
Kai tämä kuntavaaliehdokkuus sitten ihan hyvä juttu on.
Ainakin se näyttää vievän kaipaukseen olla lähempänä Jeesusta ja olla
riisuttuna kovuutta aiheuttavista asenteista. Vaikuttaa siltä että prosessit
jatkuvat edelleen..
”Hänen sydämensä on luja ja peloton, ja lopulta hän näkee
ahdistajiensa tappion.” (Ps. 112:8)
