Pikku pikku pinnistystä

Terveisiä israelilaisten tanssien tunnilta. Edellisestä kerrasta olikin jo noin 10 kuukautta aikaa, mutta kyllä muistin syövereistä sentään jotakin askeleita vielä löytyi, kun sai palautella niitä mieleen. Hyvin epävirallisesti oltiin opettajan kotona olevalla pikku tanssilattialla ja meitä oppilaita oli 4. Tässä ryhmässä opettajalla on aina ollut aikaa ja rauhallisuutta loputtomaan kertaukseen, että kaikki pysyvät mukana. Se on tosi kiva ja jopa harvinaistakin, kun jossain harrastuksissa on taas heti ”pihalla”, jos jää vaikka yksi kerta väliin. On ikävää, jos harrastuksistakin tulee suorituksia, joita stressaa. Semmoiset aika helposti sitten jää. Heprean kielen kanssa minulla on usein käynyt niin. Tänä talvena minulla ei ole ollut mitään kielikurssia harrastuksissa. Kovin rennosti en missään vaiheessa ole osannut kielikursseihin suhtautua, vaan aina meinaa pukata päälle joku kouluajoilta jäänyt suorituspaine ja jännityselementti mukaan, vaikka kuinka ”omaksi iloksi” haluaisi jotain kieltä vain harrastaa. Rennosti tekemisten ottaminen on vain niin tosi vaikeaa edelleen.

Tällä viikolla minulle tuli uusi sänky. Vanha sänkyni oli käytössäni 19 vuotta. Se oli runkopatjasänky ja jousista olivat joustamiset menneet jo aikoja sitten. Mietin hiukan uuden sängyn hankintaa jo 6 vuotta sitten muuttoni yhteydessä, mutta se jäi silloin. Ja on sitten jäänyt sen jälkeenkin. Lopulta vanha alkoi tuntua aivan hirviömäiseltä, mutta uuden hankkiminenkaan ei ollut helppoa. Kun lopulta pääsin ostoksille, oli erilaisia vaihtoehtoja aivan liian paljon. Ja joka liikkeessä se paras vaihtoehto, joka myyjällä ja myyjän sukulaisillakin oli. Selkä- ja niskavaivojeni takia toivoin kovasti, että päätyisin ostamaan itselle tosi hyvän sängyn, mutta mistä sen nyt hetkisen kaupassa loikoilun perusteella voi erottaa? Kotona kokeilu- ja aito palautusmahdollisuus oli mahdollista vain tosi harvoissa paikoissa. Lopulta tammikuun vesirokkohässäkkä maatilalla teki sen, että minulla oli tarpeeksi aikaa käydä eri paikoissa katselemassa sänkyjä. Ja vihdoin saada myös ostospäätös tehdyksi (ilman vaihto-oikeutta).

Nyt olen nukkunut 3 yötä uudessa sängyssä. Ensimmäisen yön jälkeen aamulla ihmettelin, miten hartiat jotenkin menivät paljon alemmas kuin aikaisemmin eikä lapaluiden seudulla selässä ollut sitä normaalia tukkoista oloa. Ilmeisesti ainakin joku osa kehoani on saanut viskoelastisella petauspatjalla paljon paremman asennon kuin vanhalla ja veri on päässyt kiertämään. 3 yötä on toki liian lyhyt aika antaa tyhjentävää vastausta onko tämä nyt oikeasti minulle hyvin sopiva sänky+petari-yhdistelmä. Vertauskuvien kirjoittamiseen kokemus on kuitenkin jo aivan tarpeeksi pitkä:

Vanhassa sängyssä kehoni on ollut jonkinsorttisessa jännitystilassa koko ajan jo varmaan aika monta vuotta. Vaikka tarkoitus olisi levätä, silti on ollut pieni jännitys päällä joissain lihaksissa sitä kunnolla itse ymmärtämättä. Ei lepoa edes levätessä. Ei sellaista pohjaa, jossa löytyy lepo, vaan koko ajan on pitänyt jotenkin itse kannatella itseään. Jotkut lihakset ovat olleet koko yön jännityksessä ja selkäranka huonossa asennossa. Ja sitten ihmettelee, kun aina on hartiat kireänä ja selässä tukkoinen olo. Ja sitten saakin apua – ei omasta venyttelystä tai lihasharjoituksista, ei hieronnastakaan vaan sopivan lepoasennon löytymisestä. Oikeasta pohjasta, joka antaa tukea ja päästää minut omista pinnistelyistäni, omista yrityksistäni, omasta voimastani. Saakin olla rennosti heikko.

Niin. Kunpa tämä sama voisi tapahtua vielä mielenkin alueella. Saada käytännössä se uusi pohja ajatuksille, jossa voi olla heikko ja silti hyväksytty. Levätä todella Jumalan armossa ja uskoa että se kantaa heikonkin. Ilman että koko ajan tarvitsee pikkuisen yrittää jotakin. Pikkuisen yrittää kelvata. Pikkuisen peittää heikkouksiaan. Pikkuisen pelätä että sittenkin hylätään. Pikkuisen tuntea itsensä riittämättömäksi ja yrittää olla jotakin muuta kuin mitä on. Sitä pikkuista yrittämistä ei tarvitse olla ihan kauheasti. Mutta kun sitä on vuosikausia ja vuosikymmeniä se pikkuinen jatkuva ponnistelu ei jää vaikutuksia vaille. Pikkuinen jatkuva pelko. Ja mahdottomuus oikeastaan olla siitä levollisissakaan tilanteissa täysin vapaa, koska se epävarmuus on ajatusmaailmassa niin syvä tosiasia. Riittämättömyys, kelpaamattomuus. Aina se tarvitsisi jotakin peitettä, jotain omaa yritystä.

Minulla on edelleen tuo pikkuinen yritys jatkuvasti mielessä päällä. Pikkuinen jatkuva jännitys. Paljastumisen pelko. Ja silti niin vaikea ymmärtää minkä asian paljastumista pelkään. Heikkouttako. Rakkauden tarvetta kenties? Sitä kai se on, mutta siitä on vähän vaikea saada kiinni ja sanoja asialle. Että minä en pärjää yksin. Että tarvitsen muita. Että tarvitsen armoa.

Lähestyvä 40-vuotispäivä on vaikea asia. Tai ei se 40 pelkästään, mutta se että on yksin ja 40. Kun minulla ilman muuta piti olla aviomies ja ehkä lapsikin 40-vuotiaana. Ja nyt sitten noin kahden viikon päästä koko maailmalle paljastuu, että olen täydellisesti epäonnistunut.

 Mitä ilmeisimmin maailma ei tule reagoimaan tähän asiaan millään lailla. Mitä ilmeisimmin asia ja syvä epäonnistumisen ja häpeän tunne on vain omassa päässäni. Mitä ilmeisimmin suren tämänkin suruni yksin. Ja mitä ilmeisimmin kukaan ihminen ei voi asiaan auttaa, vaan minun tarvitsisi saada uusi syvemmän levon mahdollistava pohja ajattelulle. Sellainen, jossa olen hyväksytty joka tilanteessa. Sellainen, joka kantaa kevyesti minut 40-v sinkkunakin.  Antaa levon epäonnistumisen väsymykseen ja uutta voimaa jatkaa matkaa. Voisitko Jeesus auttaa? Voisitko olla vielä jotenkin lähempänä ja täyttää ajatuksiani? Ettei tarvitsisi häpeässä vain pinnistellä ja yrittää selviytyä päivästä toiseen. Voisiko 40 v-iästäkin tulla vielä ihan hyvä juttu? Siksi että se veisi lähemmäksi Jeesusta.

”Mutta hän sanoi minulle: ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Sen tähden kerskaan mieluummin heikkoudestani, jotta Kristuksen voima lepäisi ylläni." (2. Kor. 12:9)

Huomenna juhlitaan siskontytön 4-v synttäreitä. Hän tulee saamaan mm. kanatarroja.