Sana sydämessä

”Hänessä teidät on myös ympärileikattu, ei käsin tehdyllä ympärileikkauksella vaan lihan ruumiin riisumisella, Kristuksen ympärileikkauksella.” (Kol. 2:11)

Hengen työ sydämessä jatkuu ja jatkuu. Aina on uutta paksua lihaa vastassa. Omaa itseä, omaa tahtoa, omia toiveita, omia haluja, omaa sitä ja tätä. Tänään halusin pysähtyä ja kirjata ylös spontaanin rehellisesti  - ilman sen kummempaa syvempää ajattelua - asioita, jotka ovat minulle tärkeitä/rakkaita/mitä haluan. Listasta tuli hyvin itsekäs eikä yhtään Jeesuksen tai lähimmäisten asioihin suuntautunut. Päällimmäisenä olivat puhtaasti oman elämän asiat. Tai ei ehkä niinkään asiat vaan se oma elämä yleensä, että se oma elämä olisi jonkinlaista ja Jumala voisi sitten avittaa siinä, että se oma elämä olisi jotakin. Eli ihan järjestys sekaisin. Tai siis lihan näkökulma, ei Hengen.

Luonnolliselle ihmiselle on luonnollista, että oma elämä on tärkein ja ensin. Mutta Jeesus (ja Raamattu muutenkin) antaa ymmärtää, että Jumalan olisi tarkoitus olla ykkösenä rakkauslistalla. ”Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi.” (5. Moos. 6:5) Ja miten syntiinlangennut itsekäs ihminen siihen sitten pystyy? Ei mitenkään. Omat asiat ovat aina edellä ennen Jumalan asioita. Ellei Jumala sitten ole saanut tehdä ja vaikuttaa sydämessä tuota Kristuksen ympärileikkausta, lihan ruumiin riisumista.

Tuntuu pelottavalta nähdä oma itsekkyys ja haluttomuus Jeesuksen asioille. Pelottavalta, koska tietää, että näille asioille ei itse voi yhtään mitään. Tämmöinen minä olen. Lihan puolesta juuri tämmöinen. Ei mitään intoa eikä paloa Jumalan asioille. Paitsi silloin kuin toivoo itse saavansa Häneltä jotakin apua omiin juttuihin. Itsekkyys sielläkin.

Mutta ei kai tämäkään Jumalaa yllätä? Eikö juuri tämän ihmisen läpeensä syntisyyden takia Jeesus ole lävistetty? Eikö Hänen Henkensä ole kuitenkin voimakkaampi kuin liha ja pystyy avaamaan paatuneimman, rikkinäisimmän ja pelokkaimmankin sydämen? Minä vain tunnustan, että minulle minun oma elämäni on tärkeämpi kuin Jeesuksen elämä. Voisitko Herra vielä muuttaa tämän järjestyksen? Kiitos, että olet ostanut minut omaksesi ja saan olla Sinun omaisuuttasi.

Tänään luin 1. Kuningasten kirjasta 17 luvusta Eliasta Sarpatin lesken luona. Leskellä oli vain hiukan jauhoja jäljellä, joista aikoi tehdä viimeisen leivän itselleen ja pojalleen, mutta sitten Elia tuli ja pyysi tekemäänkin ensin leivän hänelle. Tuon leivän jälkeen jauhot olisivat loppu eikä leski ja poikansa saisi mitään. Mutta Herra lupasikin: ”Jauhot eivät lopu ruukusta eikä öljyä puutu astiasta. Näin on siihen päivään asti, jona Herra antaa sateen maan päälle.” Viimeisistä rippeistä leipä Herran palvelijalle eikä itselle. Sitä haluaisi ensin saada niin runsaasti kaikkea, mistä sitten voisi antaa. Runsaasti rakkautta, runsaasti iloa, runsaasti energiaa ja jaksamista, josta sitten voisi antaa Herran palvelukseen. Mutta että niistä voimien rippeistä, jonka jälkeen ei enää itse jaksa mitään? Viimeinen pisara rakkautta jollekin toiselle, kun oma astia on aivan tyhjä ja huutaa täyttymistä? Toisen ilahduttaminen, vaikka suru täyttää omaa sydäntä? Ja kuitenkin tämä näyttäisi olevan tie. Viimeinen pisara rakkauttani Jeesuksen käsiin.

”Jos joku tulee minun luokseni eikä vihaa isäänsä ja äitiään, vaimoaan ja lapsiaan, veljiään ja sisariaan, jopa omaa elämäänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni. - Niinpä yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” (Luuk. 14:26, 33). Ei mitään omaa. Vai Jeesuksen kaikki. Elämäkin. ”Minä olen rakkaani oma, ja rakkaani on minun – hän, joka paimentaa liljojen keskellä.” (Laul. 6:3)

Surupuku

Täällä taas olen kirjoittelemassa muutaman viikon tauon jälkeen. Kuluneeseen kolmeen viikkoon on sopinut paljon hyviä hetkiä ja tavallista arkea, mutta myös pettymys ja surua.

Minun on näköjään edelleenkin vaikea ymmärtää, että Jumala jaksaa välittää sydämestäni ja kaikesta siitä mitä siellä on. Että Hän jaksaa kaivaa esiin asioita, joista en itse osaa välittää, jotka haluaisin vain unohtaa ja mennä eteenpäin. Ja kuinka kivuliaita nämä esiinkaivamisprosessit taas ovatkaan. Olin jo luullut, että tämä laji olisi ohi ja sitten aina löytyy uutta ja uutta.

Eli odotin yhtä tilannetta ja se ei sitten toteutunutkaan. Tuli vain este, ihan luonnollinen juttu. Mutta siitä pettymyksestä tuli jonkinlainen viiltohaava kaikenlaisen surumielisyyteni laajaan mereen. Miten voi olla näin paljon surua tavallisessa ihmisessä, jolle ei edes ole tapahtunut mitään erityisen järkyttävää? Surematonta surua, itkemätöntä itkua. Materiaalia, joka niin herkästi voi muuttua katkeruudeksi. Mihin tämän kaiken surun voi tyhjentää? Missä on vuosikymmeniä kertyneen ja vanhentuneen surun ongelmajätelaitos?

Suru on minulle ollut aina vaikeaa. Tai siis toisten surun kohtaaminen. Varmasti siksi, kun itse on niin täynnä sitä ja jotenkin vähän hukassa sen kanssa. Mieluummin yritän liian nopeasti kääntää asioita positiiviseen kuin jaksan lohduttaa ja olla surussa läsnä. Tai uskaltaa antaa luvan omalle surulleni toisten seurassa, kun en halua rasittaa sillä muita.

Suru kuitenkin näyttää kerääntyvän ja jäävän odottamaan pitkiäkin aikoja. Kun pitää vain jotenkin selvitä päivästä toiseen. Kasata sirpaleet ja jatkaa matkaa raskaalla sydämellä. Kunnes joku pieni pettymys osuukin juuri siihen säiliöön, missä vanhentunut suru on varastoituna.

Suru tekee elämän raskaaksi. Ei vain jaksaisi paljoakaan. Eikä ainakaan mitään negatiivista, mitä normaalissa elämässä kuitenkin aina vastaan tulee. Tavalliset arjen asiat pelottavat, kun elämä on raskasta jo valmiiksi eikä ylimääräisiin pettymyksiin olisi varaa.

Olen ollut nyt 6 ja ½ vuotta pois ”tavallisesta työelämästä”. Tuntuu erikoiselta olla 40 v ja elää elämää, joka sopisi ehkä paremmin perusterveelle 70+ eläkeläiselle. On maatilan työkuviot, mutta se on osaltani hyvin vaikeasti selitettävää enkä osaa käyttää siitä sanaa työ. Toisaalta on suurta turhautumista ja halu suurempaan aktiivisuuteen ja toisaalta väsymystä ja pelko ettei jaksa ja on vain pakko. Päivät menevät surun ja pelon sitoessa voimia.

Eilen ja edellispäivänä olin vapaaehtoisena hengellisessä kesätapahtumassa, siellä kahvilan kassalla. Pelkojani kuvaa aika hyvin sekin, että kun minua pyydettiin tuohon tehtävään, olin aika vakuuttunut, etten kunnolla pysty siihen. Siis ajattelin vain, etten opi käyttämään tavallista kassakonetta ja kortinlukulaitetta (ja etten jaksa seisoa niin pitkään). Ja että jotenkin muutenkaan se vaan ei ole ”minun juttu”. Menin tehtävään, kun lopulta työntekijän tarve tuohon oli niin suuri, eikä muka ketään muuta löytynyt. Ja sitten sainkin kokemuksen, että pystyn vielä oppimaan jotain uutta. Työvuoron pituus oli ensimmäisenä päivänä 5 ja toisena 7 tuntia liki jatkuvassa asiakasvirrassa. Kaikki sujui oikein hyvin (ja siellä oli tuolikin). Aivan yllättäen sain itselleni tosi harvinaisen jutun – positiivisen työkokemuksen. Voiko tällaistakin olla olemassa?

Heinäkuu on puolessa välissä.  On vähän suru siitäkin, ettei eteenpäin ole oikein mitään kesäohjelmaa tai menoa tulossa tai tiedossa. Tuleeko sitten suremista ohjelmaan vai mitä, nähtäväksi jää.

Tänään nyt on ainakin ihan lämmintä säätä, että jonnekin ulos pitää lähteä vähän lompsimaan. Ihan hyvin on kaikki kuitenkin. Jumalan kädessä – ei minun.

”Sydän tuntee oman surunsa ”(Sananl. 14:10a)

”Jospa minun suruni punnittaisiin ja kova onneni pantaisiin samaan vaakakuppiin. Ne painavat enemmän kuin meren hiekka” (Job. 6:2-3a)

”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän” (Ps. 34:19a)