Täällä taas olen kirjoittelemassa muutaman viikon tauon
jälkeen. Kuluneeseen kolmeen viikkoon on sopinut paljon hyviä hetkiä ja
tavallista arkea, mutta myös pettymys ja surua.
Minun on näköjään edelleenkin vaikea ymmärtää, että Jumala
jaksaa välittää sydämestäni ja kaikesta siitä mitä siellä on. Että Hän jaksaa
kaivaa esiin asioita, joista en itse osaa välittää, jotka haluaisin vain unohtaa
ja mennä eteenpäin. Ja kuinka kivuliaita nämä esiinkaivamisprosessit taas ovatkaan.
Olin jo luullut, että tämä laji olisi ohi ja sitten aina löytyy uutta ja uutta.
Eli odotin yhtä tilannetta ja se ei sitten toteutunutkaan.
Tuli vain este, ihan luonnollinen juttu. Mutta siitä pettymyksestä tuli
jonkinlainen viiltohaava kaikenlaisen surumielisyyteni laajaan mereen. Miten
voi olla näin paljon surua tavallisessa ihmisessä, jolle ei edes ole tapahtunut
mitään erityisen järkyttävää? Surematonta surua, itkemätöntä itkua.
Materiaalia, joka niin herkästi voi muuttua katkeruudeksi. Mihin tämän kaiken
surun voi tyhjentää? Missä on vuosikymmeniä kertyneen ja vanhentuneen surun
ongelmajätelaitos?
Suru on minulle ollut aina vaikeaa. Tai siis toisten surun
kohtaaminen. Varmasti siksi, kun itse on niin täynnä sitä ja jotenkin vähän
hukassa sen kanssa. Mieluummin yritän liian nopeasti kääntää asioita
positiiviseen kuin jaksan lohduttaa ja olla surussa läsnä. Tai uskaltaa antaa
luvan omalle surulleni toisten seurassa, kun en halua rasittaa sillä muita.
Suru kuitenkin näyttää kerääntyvän ja jäävän odottamaan
pitkiäkin aikoja. Kun pitää vain jotenkin selvitä päivästä toiseen. Kasata
sirpaleet ja jatkaa matkaa raskaalla sydämellä. Kunnes joku pieni pettymys
osuukin juuri siihen säiliöön, missä vanhentunut suru on varastoituna.
Suru tekee elämän raskaaksi. Ei vain jaksaisi paljoakaan. Eikä
ainakaan mitään negatiivista, mitä normaalissa elämässä kuitenkin aina vastaan
tulee. Tavalliset arjen asiat pelottavat, kun elämä on raskasta jo valmiiksi
eikä ylimääräisiin pettymyksiin olisi varaa.
Olen ollut nyt 6 ja ½ vuotta pois ”tavallisesta työelämästä”.
Tuntuu erikoiselta olla 40 v ja elää elämää, joka sopisi ehkä paremmin perusterveelle
70+ eläkeläiselle. On maatilan työkuviot, mutta se on osaltani hyvin vaikeasti
selitettävää enkä osaa käyttää siitä sanaa työ. Toisaalta on suurta turhautumista
ja halu suurempaan aktiivisuuteen ja toisaalta väsymystä ja pelko ettei jaksa
ja on vain pakko. Päivät menevät surun ja pelon sitoessa voimia.
Eilen ja edellispäivänä olin vapaaehtoisena hengellisessä
kesätapahtumassa, siellä kahvilan kassalla. Pelkojani kuvaa aika hyvin sekin,
että kun minua pyydettiin tuohon tehtävään, olin aika vakuuttunut, etten
kunnolla pysty siihen. Siis ajattelin vain, etten opi käyttämään tavallista kassakonetta
ja kortinlukulaitetta (ja etten jaksa seisoa niin pitkään). Ja että jotenkin muutenkaan
se vaan ei ole ”minun juttu”. Menin tehtävään, kun lopulta työntekijän tarve
tuohon oli niin suuri, eikä muka ketään muuta löytynyt. Ja sitten sainkin
kokemuksen, että pystyn vielä oppimaan jotain uutta. Työvuoron pituus oli
ensimmäisenä päivänä 5 ja toisena 7 tuntia liki jatkuvassa asiakasvirrassa. Kaikki
sujui oikein hyvin (ja siellä oli tuolikin). Aivan yllättäen sain itselleni
tosi harvinaisen jutun – positiivisen työkokemuksen. Voiko tällaistakin olla olemassa?
Heinäkuu on puolessa välissä. On vähän suru siitäkin, ettei eteenpäin ole
oikein mitään kesäohjelmaa tai menoa tulossa tai tiedossa. Tuleeko sitten suremista
ohjelmaan vai mitä, nähtäväksi jää.
Tänään nyt on ainakin ihan lämmintä säätä, että jonnekin
ulos pitää lähteä vähän lompsimaan. Ihan hyvin on kaikki kuitenkin. Jumalan
kädessä – ei minun.
”Sydän tuntee oman surunsa ”(Sananl. 14:10a)
”Jospa minun suruni punnittaisiin ja kova onneni pantaisiin
samaan vaakakuppiin. Ne painavat enemmän kuin meren hiekka” (Job. 6:2-3a)
