Kanauntuvikkoja näkee niin harvoin livenä. Edellinen kertani
taisi olla 2010, kun olin silloisessa työssäni siitoskanalassa valokuvauskeikalla.
Ja nyt viime viikolla sain olla katsomassa kananpoikia ja pitää hetken yhtä
kädessä. Tuttuni kana oli alkanut hautoa, 11 untuvikkoa oli kuoriutunut ja minä
kovasti halusin pitkästä aikaa nähdä tipuja. Tässä yksi niistä 11:stä:
Tipuja oli monen värisiä, mutta kädelle ja kuvaan päätyi
tämä hyvin peruskananpojannäköinen kananpoikanen. Muut olivat tuossa vaiheessa
vielä niin kovasti emonsa alla pimeähkössä nurkassa, ettei olisi saanut mitään kuvia.
Mutta on tuo kanankin hautominen niin ihmeellinen juttu. Normaalisti kanat
liikkuvat paljon, kuopivat ja touhuavat jatkuvasti ja sitten yhtäkkiä meneekin
päälle hautomisvaihde, että istunpa tässä näiden munien päällä kolme viikkoa
liikkumatta mihinkään. Jumalalla on mielenkiintoisia koodauksia. Olisi kyllä
hauska joskus vielä oikein läheltä seurata tämä kanaemoprosessi. Mutta on tämäkin
nyt kiva, että olen saanut nähdä pitkästä aikaa tipuja. Ja sitten voin tutultani
kysellä kanakuulumisia ja ehkä joskus nähdä kuvia, että miten poikaset
kehittyvät jne.
21 päivää hautomista. Tuntuukohan se kanasta pitkältä
ajalta? Tekeeköhän sen mieli kesken kaiken lyödä hanskat tiskiin ja että
pitäkää tunkkinne? Muut kanat pitävät hauskaa ulkona kuopien ja kaakattaen, ja
tämä yksi vain istuu sisällä ja hautoo ja hautoo. Eikä sillä ole edes
kalenteria, mistä voisi laittaa rastia ruutuun aina kun yksi päivä on mennyt.
Ja mitä jos munat eivät olekaan hedelmöittyneitä ja 21 päivän istuminen menee
ihan hukkaan?
”Odota Herraa. Ole luja, ja vahva olkoon sinun
sydämesi. Odota Herraa.” (Ps. 27:14)
Raamatussa on useasti ajatus Jumalan odottamisesta. Se on ihmiselle vaikeaa ja
alkaa pelätä, että jos mitään ei koskaan tapahdukaan. Onko kaikki sittenkin aivan
turhaa? Olenko aivan hullu kun odotan Jeesuksen paluuta ja ajattelen siihen
valmistautumisen olevan tärkeää? Pitäisikö sittenkin keskittyä aivan muihin
juttuihin? Tai kun odotan Jumalan apua maatilakuvioihin ja mahdolliseen
elämänkumppaniasiaan eikä kummassakaan ole tapahtunut koko elämäni aikana
mitään selkeää näkyvää liikahdusta sellaiseen suuntaan, mikä tuntuisi selkeältä
Jumalan väliintulolta ja hyvin konkreettiselta avulta. Mutta ehkä tässä(kin)
minulla on ihan kananaivot. Että sitä vaan hautoo ja odottaa. Odottaa ja
odottaa ja odottaa. Ja sitten jonain päivänä kuuleekin jotain piipitystä sieltä
munan sisältä, vaikka ei vieläkään mitään näekään. Että siellä sittenkin on
uutta elämää.
Tässä kesäkuussa tuli täyteen 9 vuotta blogien kirjoitusta.
Ei todellakaan ollut tarkoitus kirjoittaa näin pitkään. Mutta tästä vaan tuli
jotenkin minulle sopiva juttu. Munia ja hautoa asioita. Enkä tiedä onko
tässäkään yhtään mitään järkeä. Mutta minä vaan kirjoitan, kun se on jotenkin
sisäänrakennettua. Ja sielläkin jossakin kananaivonsopukassa on se usko, että
tämäkin vielä joskus tulee päätökseen. Että jotakin elämää tulee esiin. Etten
ole istunut pesässäni turhaan. Ja vaikka sitten olisinkin, niin sekin on vain
ihan normaalia kananelämää.
Kuuluisiko sieltä munan sisältä jo ihan pientä ääntä tai
liikehdintää…?
