Rajaseuduilla edelleen

Kylmää, valkoista ja kirkasta tänään. Hauskaa, että on ihan kunnon talvi ja reilusti lunta.

Kerroin viimeksi aloittaneeni lukea kirjaa Rajat (Cloud & Townsend). Lukeminen on jatkunut ja edelleenkin koen, että kirjan aihe on minulle poikkeuksellisen terveellinen ja tarpeellinen. Ihmisen terveitä rajoja pyöritellään kirjassa monesta näkökulmasta ja sitä kaikkea olen tarvinnut. Joitain asioita katson juuri nyt näiden rajojen näkökulmasta – vaihe tämäkin.

Yksi aiheeseen liittyvä teema on syyllisyys, jota saatan niin valtavan helposti kokea tehdessäni asioita jotenkin toisin kuin joku muu haluaa. Tätäkin puolta kirjassa on käsitelty napakalla tavalla – ilman että ketään syyllistetään. Tässä muutama lause aiheeseen liittyen: ”Syyllisyydentunne on sinun ongelmasi. Se sijaitsee sinun alueellasi ja sinun on saatava se hallintaan. Sinun täytyy ymmärtää, että manipuloiduksi tuleminen on sinun ongelmasi ja voit voittaa sen.” Koen tuollaisen tekstin hyvin helpottavana. Ettei tarvitse odottaa, että joku toinen lopettaisi manipuloinnin, vaan reaktio on minun puolellani. Kun Jumala ei harjoita syyllistämistä ja synnit on ristillä sovitettu, jatkuvalla syyllisyydellä ei pitäisi olla valtaa. Jos sillä kuitenkin on, niin kuin usein on, jotakin liejua valuu väärään suuntaan, kun jotenkin annan sen tapahtua.

Terveet rajat vai suojamuurit ja –panssarit? Jotain rajoja ihminen kuitenkin tarvitsee toisten ihmisten suuntaan. Jos ei ole terveitä rajoja, sitten on liika mukautuminen ja/tai eristäytyminen. Ja sitten onkin yksinäisyys ja katkeruus. Vaikeus solmia läheisiä ihmissuhteita ja mahdottomuus elää aidosti sopivan lähellä toista. Tämä on kaikki minulle niin tuttua ja todellista. Jonkun aikaa kun viettää mukautuen toisten kanssa, sitten onkin jo kova tarve eristäytyä, että saa lepoa. Ja vaikka tietyllä lailla tämä toimii, estää se kuitenkin sellaisen ihmissuhteen, että oikeasti asuisi jonkun kanssa saman katon olla. Eli sitten on yksin.

Olen siis saanut tuosta kirjasta paljon rohkaisua ja uusia näkökulmia. Rohkaisua myös totuuteen itselle ja toisille, koska siitähän noissa rajoissa on oikeastaan kysymys. Totuudessa elämisestä. Ja sehän on sitten pelottavaa sellaiselle, joka pelkää hylätyksi tulemista. Mutta kun on saanut kokea Jumalan rakkautta ja tietää että Jeesus ei koskaan hylkää, vaikka kaikki muut hylkäisivät, rohkeus lisääntyy. Eikä sitten enää haluakaan mitään ihmissuhteita, jotka ovat niin hataralla hiekalla, etteivät kestä todellisuudessa yhtään mitään. Oikeastaan ennemminkin alkaa kaipaamaan kunnon myrskyjä, jotka paljastavat missä on rakkautta ja totuutta ja missä ei ole. Vaikka normaalisti olen pelännyt ja ahdistunut hyvin helposti kaikissa erimielisyystilanteissa ja halunnut niitä viimeiseen asti välttää, toivon että Jumala vahvistaisi tällä alueella eikä niitä tarvitsisi niin pelätä. Jeesus oli (ja on edelleen) niin usein täysin eri mieltä ihmisten kanssa ja silti täydellisessä rauhassa, vaikka hänelle oltiin vihan vimmoissa. Sisäinen rauha ratkaisee, ei toisten fiilikset. Mutta tässä niitä terveitä rajoja juuri tarvitaan, kun niin helposti tunnen toisten tunnetiloja ja alan reagoida niihin ja kokea vastuuta niistä. Vaikka ei tarvitsisi, sillä ”Tutkikoon kukin OMAT tekonsa” ja ”jokaisen on kannettava OMA taakkansa” (Gal. 6. 4,5). Aivan liian helposti vieritän vastuun toiselle omasta huonosta fiiliksestä ja sitten ei tapahdu muutosta.

Eli tämmöisiäkin ollut mielessä lumikinostenkin keskellä. Olen kiitollinen, että vieläkin Jumala auttaa oivaltamaan jotakin uutta. Ja haluaisin uskoa, että Hän on kuljettamassa yhteyden suuntaan koko ajan. Tosi hitaasti, kun olen hidas oppimaan.

Ensi viikonloppuna on luvassa jotain arjesta poikkeavaa ja se vähän jännittääkin juuri tästä yhteyden näkökulmasta.  Tarkoitus olisi olla kolme vuorokautta tiiviissä yhteydessä melko vieraiden ihmisten kanssa käytännön toimien parissa. Haluan mennä ja asia on tärkeä. Toivottavasti saisi olla turvallinen olo siellä, minne olen lähdössä.

”Kuin kaupunki, jonka muurit ovat hajalla, on mies, joka ei mieltään hillitse.” (Sananl. 25:28)

”Olkaa turvallisella mielellä. Minä se olen. Älkää pelätkö!” (Mark. 6:50)

Siinä rajoilla

Liki kaksi viikkoa elettynä vuotta 2019. Ihan kivoja juttuja tapahtunut ja sitten sitä perustuskaa, sitä samaa kuvaa mistä viimeksi kirjoitin. Kivojen asioiden puolella on ollut mm. hiihtokauden aloitus ja eilinen elokuvissa käynti (Tuntematon mestari). Omalle paikkakunnalle muuttaneen vanhan tuttavani kanssa ollaan tapailtu eri merkeissä ja kävinpä sitten asuntonäytölläkin katsomassa sitä yhtä asuntoa, jota olin vanhemmilleni vähän niin kuin haaveillut. No, se asia tuskin tästä etenee.

Sisäisesti on kuitenkin aika kova myllerrys. Masennusta, vihaisuutta ja onneksi tyyntäkin aina välillä. Ja sitten taas meinaa räjähtää.

Lainasin kirjastosta kirjan Rajat (Cloud & Townsend). Se kertoo terveistä henkilökohtaisista rajoista ja niiden asettamisesta. Teema kolahtaa ja toisaalta tuntuu aivan hurjan vaikealta. Ja toisaalta taas kovasti toivoa antavalta. Voisiko vielä saada oppia jotakin uutta ja tervettä tällä alueella? Ettei sittenkään tarvitsisi olla toisten vietävänä ja pitää rajoja vain etäisyyttä ottamalla? Voisiko paremmin uskaltaa ottaa vastaan eriävät mielipiteet ilman että se aiheuttaa suunnatonta pelkoa? Ja uskaltaa itse olla eri mieltä?

Minulla on kovasti näitä rajaongelmia. Sen olen tiennyt ennenkin, mutta kirja sanoittaa aihetta jotenkin selvästi ja laajasti. Onhan aiheeseen jossain muissakin lukemissani kirjoissa viitattu, mutta tässä nyt kokonainen kirja puhuu tuosta yhdestä aiheesta, joten sitä käsitellään melko perusteellisesti. Ja Raamatun näkökulmasta, kun se ongelma varmaan muillakin kuin minulla on, että saattaa kokea aivan kuin Jumalan silmissä vääräksi kieltäytyä auttamasta ja toimimasta muuten toisen tahdon mukaan. Kirjan painotuksissa nousee kuitenkin esiin hyvin tällaisen toiminnan motiivit, jotka eivät välttämättä ollenkaan kumpua aidosta rakkaudesta, vaan ennemminkin pelosta, miellyttämisentarpeesta tai jostakin muusta sellaisesta – orjuudesta ja vääristä siteistä. Lopputuloksena onkin voimien uupuminen ja katkeroituminen eikä aidon palvelun hyvä hedelmä.

Jos minua nyt kysyttäisiin johonkin uuteen juttuun mukaan, kuvittelisin, että rauhallisesti mietittyäni ja rukoiltuani aika rehellisesti osaisin vastata kyllä tai ei (ilman että olisi pakottava tarve miellyttää kysyjää – kenties..). Paljon haastavampaa on muuttaa vanhoja jo olemassa olevia tottumuksia. Kuvioita, joihin on jo suostunut ja jotka sitten huomaakin liian raskaiksi tai asenteensa vääräksi. Muistelen edelleen kiitollisuudella kolmen viikon sairauslomaa vuonna 2010, jonka seurauksena sain voimaa irtisanoutua silloisesta työstäni. Mutta sen jälkeen olen päätynyt seuraavaan suohon, mikä nykyään tuntuu paljon upottavammalta kuin normaalista palkkatyöstä irrottautuminen. Nyt on kyseessä vuosisataiset sukuperinteet, omat vanhemmat, koko elämänajan rakentuneet toimintamallit, pitkät sopeutumat ja rajaprosessi, joka on paljon muuta kuin vain työ. Kuka hallitsee ajankäyttöni? Joku muu kuin minä tai Jumala. Se on tuskallista eikä ole itsessä voimaa tilanteen muuttamiseen. Kuvio vain pyörii ja pyörii, melkein kaikilla osallisilla on enemmän tai vähemmän paha olo ja silti muita ratkaisuja ei tunnu löytyvän. Jos selkeästi kokisin, että Jumala kutsuu minua vaikka lähetystyöhön ja kokonaan irrottautumaan maatilasta, ehkä tilanne olisi sitten helpompi ja jättäisi vaan koko touhun. Mutta kuitenkin monet haaveeni liittyvät nimenomaan maatilaan ja sitten kun ei voikaan toimia vapaasti tai juuri ollenkaan, on hämmennys hyvin suurta. Joka suuntaan hyvin suurta ja väsyttävää.

Niin. Jos teen jotain, olen se ”paha” ja jos en tee jotain, olen se ”paha”. Tarvitsisin aika paljon tukea ja rohkaisua ymmärtääkseni, että olisi ihan tervettä ja normaalia vain ne omat tekemiset ja tekemättä jättämiset. Ja sitähän tuo kirjakin tuossa koittaa kertoa. Mutta silti tuntuu, että vastassa on jotakin niin paljon itseä suurempaa, joku niin vahva linnoitus, että ihan piiperrykseksi jää joku oma yritys toimia toisin. Tarvittaisiin Jumalan ihme ja Jerikon muurien sortuminen.

Vaihe on kieltämättä tuskallinen. Mutta eihän se luvatun maan valloitus israelilaisillekaan helppoa ollut. Jättiläisiä ja linnoituksia vastassa. Eikä sen ilman Jumalaa ollut tarkoitus tapahtuakaan. Lohdutan itseäni muistuttamalla siitä, että jos joku asia on Jumalasta, se aikanaan toteutuu, ja jos ei ole, niin sitten on vaan hyvä, että esteet pysyvät paikoillaan. Nähtäväksi jää, kumpaa tämä on. ”Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?” (Room. 8:31) ”Älkää olko arkoja, älkää pelätkö, älkää hätääntykö älkääkä kauhistuko heitä. Herra, teidän Jumalanne, kulkee kanssanne sotiakseen puolestanne vihollisianne vastaan ja pelastaakseen teidät.” (5. Moos. 20:4)