Liki kaksi viikkoa elettynä vuotta 2019. Ihan kivoja juttuja
tapahtunut ja sitten sitä perustuskaa, sitä samaa kuvaa mistä viimeksi
kirjoitin. Kivojen asioiden puolella on ollut mm. hiihtokauden aloitus ja
eilinen elokuvissa käynti (Tuntematon mestari). Omalle paikkakunnalle
muuttaneen vanhan tuttavani kanssa ollaan tapailtu eri merkeissä ja kävinpä
sitten asuntonäytölläkin katsomassa sitä yhtä asuntoa, jota olin vanhemmilleni
vähän niin kuin haaveillut. No, se asia tuskin tästä etenee.
Sisäisesti on kuitenkin aika kova myllerrys. Masennusta,
vihaisuutta ja onneksi tyyntäkin aina välillä. Ja sitten taas meinaa räjähtää.
Lainasin kirjastosta kirjan Rajat (Cloud & Townsend). Se
kertoo terveistä henkilökohtaisista rajoista ja niiden asettamisesta. Teema
kolahtaa ja toisaalta tuntuu aivan hurjan vaikealta. Ja toisaalta taas kovasti
toivoa antavalta. Voisiko vielä saada oppia jotakin uutta ja tervettä tällä
alueella? Ettei sittenkään tarvitsisi olla toisten vietävänä ja pitää rajoja
vain etäisyyttä ottamalla? Voisiko paremmin uskaltaa ottaa vastaan eriävät
mielipiteet ilman että se aiheuttaa suunnatonta pelkoa? Ja uskaltaa itse olla
eri mieltä?
Minulla on kovasti näitä rajaongelmia. Sen olen tiennyt
ennenkin, mutta kirja sanoittaa aihetta jotenkin selvästi ja laajasti. Onhan
aiheeseen jossain muissakin lukemissani kirjoissa viitattu, mutta tässä nyt
kokonainen kirja puhuu tuosta yhdestä aiheesta, joten sitä käsitellään melko
perusteellisesti. Ja Raamatun näkökulmasta, kun se ongelma varmaan muillakin
kuin minulla on, että saattaa kokea aivan kuin Jumalan silmissä vääräksi
kieltäytyä auttamasta ja toimimasta muuten toisen tahdon mukaan. Kirjan
painotuksissa nousee kuitenkin esiin hyvin tällaisen toiminnan motiivit, jotka
eivät välttämättä ollenkaan kumpua aidosta rakkaudesta, vaan ennemminkin
pelosta, miellyttämisentarpeesta tai jostakin muusta sellaisesta – orjuudesta ja
vääristä siteistä. Lopputuloksena onkin voimien uupuminen ja katkeroituminen
eikä aidon palvelun hyvä hedelmä.
Jos minua nyt kysyttäisiin johonkin uuteen juttuun mukaan,
kuvittelisin, että rauhallisesti mietittyäni ja rukoiltuani aika rehellisesti
osaisin vastata kyllä tai ei (ilman että olisi pakottava tarve miellyttää
kysyjää – kenties..). Paljon haastavampaa on muuttaa vanhoja jo olemassa olevia
tottumuksia. Kuvioita, joihin on jo suostunut ja jotka sitten huomaakin liian
raskaiksi tai asenteensa vääräksi. Muistelen edelleen kiitollisuudella kolmen viikon sairauslomaa
vuonna 2010, jonka seurauksena sain voimaa irtisanoutua silloisesta työstäni.
Mutta sen jälkeen olen päätynyt seuraavaan suohon, mikä nykyään tuntuu paljon
upottavammalta kuin normaalista palkkatyöstä irrottautuminen. Nyt on kyseessä
vuosisataiset sukuperinteet, omat vanhemmat, koko elämänajan rakentuneet
toimintamallit, pitkät sopeutumat ja rajaprosessi, joka on paljon muuta kuin
vain työ. Kuka hallitsee ajankäyttöni? Joku muu kuin minä tai Jumala. Se on
tuskallista eikä ole itsessä voimaa tilanteen muuttamiseen. Kuvio vain pyörii
ja pyörii, melkein kaikilla osallisilla on enemmän tai vähemmän paha olo ja
silti muita ratkaisuja ei tunnu löytyvän. Jos selkeästi kokisin, että Jumala
kutsuu minua vaikka lähetystyöhön ja kokonaan irrottautumaan maatilasta, ehkä
tilanne olisi sitten helpompi ja jättäisi vaan koko touhun. Mutta kuitenkin monet
haaveeni liittyvät nimenomaan maatilaan ja sitten kun ei voikaan toimia
vapaasti tai juuri ollenkaan, on hämmennys hyvin suurta. Joka suuntaan hyvin
suurta ja väsyttävää.
Niin. Jos teen jotain, olen se ”paha” ja jos en tee jotain,
olen se ”paha”. Tarvitsisin aika paljon tukea ja rohkaisua ymmärtääkseni, että
olisi ihan tervettä ja normaalia vain ne omat tekemiset ja tekemättä
jättämiset. Ja sitähän tuo kirjakin tuossa koittaa kertoa. Mutta silti tuntuu,
että vastassa on jotakin niin paljon itseä suurempaa, joku niin vahva
linnoitus, että ihan piiperrykseksi jää joku oma yritys toimia toisin.
Tarvittaisiin Jumalan ihme ja Jerikon muurien sortuminen.
