Tyhjyyden mahdollisuudet

Maaliskuun viikonloput vain jotenkin vierähtivät ja näköjään tuli 4 viikon väli kirjoittamiseen. Nyt jo kylvetään valossa ja kevät antaa vahvoja lupauksia itsestään. On erilainen olo, kun aivot saavat riittävän annoksensa valoa.

Viimeksi kirjoitin 42-synttäreiden tuomasta lapsettomuuden faktasta ja sen hyväksymisestä. Siitä tuli jonkinlainen käännekohta ja välillä tuntuu ihan helpottavaltakin, että eipä sitten siihen lapsihommaan tarvinnutkaan alkaa. Mutta sitten edessä on jotenkin vielä isompi tila, tyhjyys ja kysymykset. Jos omat lapset eivät tule kuulumaan elämääni, niin MITÄ sitten? Sittenhän aivan KAIKKI on aivan auki, kun tämäkin ajatus on kuollut. Toisaalta avoimuus tuo tosi hienon ja uuden näkökulman mahdollisuuden – periaatteessa voisin lähteä minne vain. Toisaalta se tuo tyhjyyden, kun ei ole mitään ”omaa juttua” näköpiirissä. Mutta jännästi on tullut aivan kuin uuden nuoruuden olotila. Äidiksi olen liian vanha, mutta kun se haave on kuollut, kokeekin jälleen aivan kuin jonkun uuden nuoruuden. Monien muiden mahdollisuuksien äärellä en olekaan liian vanha, vaan ihan nuorisojengiä. Että vieläkö lähtisi opiskelemaan jotain? Onko Isällä jotakin varattuna, vai tällaistako haahuilua tämä vaan on?

Jossain määrin olen viime aikoina miettinyt syyllisyyttä. Kuinka niin paljon haluaisi päästä vapaaksi siitä – itsensä ja toisten syyttämisestä ja syyllistämisestä. Että voisi olla niistä vapaa ja mennä armossa eteenpäin. Jeesus ei syytä mistään, se ei kuulu hänen luonteeseensa. Tiedän että luontaisesti olen kova arvostelija, itseni ja muiden. Ja sehän on tosi raskasta. Armon oppiminen jonnekin syvälle tasolle on ollut hyvin hyvin hidasta. Fariseusten tivaamiset Jeesukselle sokean miehen kohdalla: ”Kuka teki syntiä, hänkö vai hänen vanhempansa?” kuulostaa hyvin tutulta ajatusmallilta tässä perheettömyys-kysymyksessänikin. Tai ihan missä vaan epäonnistumisessa. Ja sitten pelkää eikä uskalla edes yrittää mitään, kun se joku voi mennä pieleen ja sitten onkin syyllinen. Kunpa Jeesus armollista ajattelua syvälle opettaisi.

Niin, siis tyhjää ja mahdollisuuksia on. Kuten mökissäkin. Enpä olekaan siitä pitkään aikaa kertonut. Mökki on nyt ollut tyhjillään tammikuusta alkaen. Oli tosi kiva ja hienoa, että se oli selkeässä käytössä ja kalustettuna parin vuoden ajan. Nyt siellä taas tyhjyys vallitsee ja sama ihmettely kuin joskus aiemminkin, että olisiko Herralla jotain käyttöä sille vielä? Viime kesänä se maalattiin ulkoapäin eli on hyvässä kunnossa ulkoa ja sisältä. Ja typötyhjä. Ja taas ne samat kysymykset että kalustaako itse vai tulisiko joku muu sinne kalusteineen? En tiedä. Ajattelen, että jos ei mitään ilmaannu niin olkoon kesän omassa käytössä jollain minimikalustuksella ja syksyllä sitten vuokranvälityksen kautta vuokralle.

Mietinnässä, rukouksissa, suunnitteluissa ja kenties hyvin pian varauksissakin on Israelin matka nro 14. Se yksi asia, jossa on kokenut todella selvää johdatusta ja missä perheettömyydestä on ollut selkeä hyöty, on että voi aina välillä pyöriä vapaasti Israelissa. Kaipuu iskee välillä niin suurena ikävän kaltaisena olotilana erityisesti Samariaa, mutta myös Jerusalemia kohtaan.

Samariassa on niin paljon raunioita, niin paljon hylättyä. Eikä maailman silmissä Länsirannan maine nykyäänkään kaksinen ole. Mutta jotenkin itse on saanut nähdä alueen vain mahdollisuuksia täynnä ja hyvin kauniina. Ja mietin, että voisiko Jumalalla olla minullekin jotakin juttua siihen suuntaan. Jotakin mahdollisuutta rakentaa, jotakin mahdollisuutta siunata? Sehän se suuri ihmetys on ja miten se veto on välillä niin todella kova.

Tämmöistä sekalaista tänään maaliskuun viimeisenä päivänä.

”Katso, minä tulen teidän luoksenne, te Israelin vuoret, ja käännyn teidän puoleenne. Silloin teitä viljellään ja teihin kylvetään. Minä tuon paljon ihmisiä, koko Israelin heimon, teidän rinteillenne, kaupungit asutetaan ja rauniot rakennetaan.” (Hes. 36:9-10)

Kuvia tyhjästä mökistä:

 Tyhjä keittiö.

 Tyhjä makuuhuone.

Tyhjä talo.

Epäonnea naistensarjassa

Täytän tässä pikapuoliin 42-vuotta. Se on ihan kamalaa. Ihmiset onnittelevat, vaikka mieluummin ottaisin vastaan osanottoja suruun. Siitä huolimatta että haave omasta lapsesta on ollut jotenkin epämääräinen, rikkinäinen, vaikeasti uskottava ja vielä vaikeammin sanoitettava, on se viime vuosina kuitenkin jossain määrin kuitenkin elossa ollut ja tavallaan koko ajan tullut elävämmäksi. Kunnes tulee vaihe, että ymmärtää, että siitä sitten kuitenkin pitää jo selkeästi alkaa luopua ja uskaltaa kulkea menetyksen surun läpi. Ikäkriisi on paha ja kenties tämä on ikävin syntymäpäiväni. Toivottavasti niin ja että seuraavaksi alkaisi jo hyväksyä tilanteen ja voisi oppia olemaan kiitollinen elämistään vuosista.

Olen surrut ja itkenyt, mutta olen myös nauranut. Tuntuu, että Jumala on taas tehnyt jotakin uutta tunnealueilla. Ensin tuli nauru, sellainen joka on ollut kadoksissa todella pitkään. Olen miettinyt nauranko enää koskaan, niin kuin silloin joskus paljon nuorempana. Ja sieltä se sitten aivan yllättäen tuli, keskellä arjen tavallisia juttuja. Ilon jälkeen tuli suru, yllättävän voimaakkaana sekin. Hassua kyllä, olen iloinen myös surusta. Jos ilo on ollut hukassa, tavallaan myös surukin. Aivan kuin kummallakaan ei olisi kunnolla ollut lupaa olla olemassa pitkään aikaan. Nyt ne tulivat jostain tervehtimään - ehkä jotenkin auttamaan eteenpäin.

Jumala ei päästä minua helpolla. Niin helposti haluaisin vain jotakin tekemistä, missä voisi kaiken unohtaa – sen lapsettomuudenkin. Että saisi aivan kuin heittää jotakin kaapua sen häpeän ja epäonnistumisen tunteen ylle. Selittää jotakin pätevää itselle ja muille tärkeistä tehtävistä, jotka Jumala on antanut. Mutta ei, kaikki näköjään kahlataan pohjamutia myöden ja niitähän sitten riittää.

Aloitin blogin kirjoittamisen 31-vuotiaana ja koko tämän reilun 10 vuoden ajan sama kipu on pyörinyt taustalla. Jeesus on tehnyt tosi paljon ja monessa kohtaa koen olevani henkisesti terveempi ja ehjempi tänään kuin silloin. Paljon on hajotettu ja paljon on korjattu. Mutta myöhästyikö Hän ratkaisevasti sittenkin? Aika ei vain riittänyt? Romua oli niin paljon ja on edelleen? Takamatka oli liian pitkä kurottavaksi (juu, olen katsonut hiihdon MM-kisoja..)? 

Uskon edelleen, että Jumala on ajoituksen mestari. Jeesus venytteli tarkoituksella lähtöään Betanian-kylään - antoi Lasaruksen kuolla ja Martan ja Maria vaipua murheeseen. Hänellä oli parempi suunnitelma – oman jumaluutensa kirkastaminen herättämällä Lasarus kuolleista. Hän salli surun ystävilleen Martalle ja Marialle ja he saivat olla todistamassa jotakin paljon suurempaan. Sellaista mikä lohduttaa suurimmissa suruissa tänäänkin – Jeesus on voittanut kuoleman ja Hänen sanastaan kuolleet heräävät eloon, kun aika on.

Niin, tässä sitä ollaan, jotenkin hyvin tyhjänä ja auki kaikki. Haaveita kääritään ja lykätään hautaan ja ihmetellään että tässäkö kaikki sitten oli.

”Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Kuollut tuli ulos, jalat ja kädet siteisiin käärittynä, ja hänen kasvojensa ympärille oli kääritty hikiliina. Jeesus sanoi heille: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.” (Joh. 11:43-44)