Maaliskuun viikonloput vain jotenkin vierähtivät ja näköjään
tuli 4 viikon väli kirjoittamiseen. Nyt jo kylvetään valossa ja kevät antaa
vahvoja lupauksia itsestään. On erilainen olo, kun aivot saavat riittävän
annoksensa valoa.
Viimeksi kirjoitin 42-synttäreiden tuomasta lapsettomuuden faktasta
ja sen hyväksymisestä. Siitä tuli jonkinlainen käännekohta ja välillä tuntuu
ihan helpottavaltakin, että eipä sitten siihen lapsihommaan tarvinnutkaan
alkaa. Mutta sitten edessä on jotenkin vielä isompi tila, tyhjyys ja
kysymykset. Jos omat lapset eivät tule kuulumaan elämääni, niin MITÄ sitten?
Sittenhän aivan KAIKKI on aivan auki, kun tämäkin ajatus on kuollut. Toisaalta avoimuus
tuo tosi hienon ja uuden näkökulman mahdollisuuden – periaatteessa voisin
lähteä minne vain. Toisaalta se tuo tyhjyyden, kun ei ole mitään ”omaa juttua”
näköpiirissä. Mutta jännästi on tullut aivan kuin uuden nuoruuden olotila.
Äidiksi olen liian vanha, mutta kun se haave on kuollut, kokeekin jälleen aivan
kuin jonkun uuden nuoruuden. Monien muiden mahdollisuuksien äärellä en olekaan
liian vanha, vaan ihan nuorisojengiä. Että vieläkö lähtisi opiskelemaan jotain?
Onko Isällä jotakin varattuna, vai tällaistako haahuilua tämä vaan on?
Jossain määrin olen viime aikoina miettinyt syyllisyyttä.
Kuinka niin paljon haluaisi päästä vapaaksi siitä – itsensä ja toisten
syyttämisestä ja syyllistämisestä. Että voisi olla niistä vapaa ja mennä
armossa eteenpäin. Jeesus ei syytä mistään, se ei kuulu hänen luonteeseensa.
Tiedän että luontaisesti olen kova arvostelija, itseni ja muiden. Ja sehän on
tosi raskasta. Armon oppiminen jonnekin syvälle tasolle on ollut hyvin hyvin
hidasta. Fariseusten tivaamiset Jeesukselle sokean miehen kohdalla: ”Kuka teki
syntiä, hänkö vai hänen vanhempansa?” kuulostaa hyvin tutulta ajatusmallilta
tässä perheettömyys-kysymyksessänikin. Tai ihan missä vaan epäonnistumisessa.
Ja sitten pelkää eikä uskalla edes yrittää mitään, kun se joku voi mennä
pieleen ja sitten onkin syyllinen. Kunpa Jeesus armollista ajattelua syvälle
opettaisi.
Niin, siis tyhjää ja mahdollisuuksia on. Kuten mökissäkin.
Enpä olekaan siitä pitkään aikaa kertonut. Mökki on nyt ollut tyhjillään
tammikuusta alkaen. Oli tosi kiva ja hienoa, että se oli selkeässä käytössä ja
kalustettuna parin vuoden ajan. Nyt siellä taas tyhjyys vallitsee ja sama ihmettely
kuin joskus aiemminkin, että olisiko Herralla jotain käyttöä sille vielä? Viime
kesänä se maalattiin ulkoapäin eli on hyvässä kunnossa ulkoa ja sisältä. Ja
typötyhjä. Ja taas ne samat kysymykset että kalustaako itse vai tulisiko joku
muu sinne kalusteineen? En tiedä. Ajattelen, että jos ei mitään ilmaannu niin
olkoon kesän omassa käytössä jollain minimikalustuksella ja syksyllä sitten
vuokranvälityksen kautta vuokralle.
Mietinnässä, rukouksissa, suunnitteluissa ja kenties hyvin
pian varauksissakin on Israelin matka nro 14. Se yksi asia, jossa on kokenut
todella selvää johdatusta ja missä perheettömyydestä on ollut selkeä hyöty, on
että voi aina välillä pyöriä vapaasti Israelissa. Kaipuu iskee välillä niin
suurena ikävän kaltaisena olotilana erityisesti Samariaa, mutta myös
Jerusalemia kohtaan.
Samariassa on niin paljon raunioita, niin paljon hylättyä.
Eikä maailman silmissä Länsirannan maine nykyäänkään kaksinen ole. Mutta
jotenkin itse on saanut nähdä alueen vain mahdollisuuksia täynnä ja hyvin
kauniina. Ja mietin, että voisiko Jumalalla olla minullekin jotakin juttua
siihen suuntaan. Jotakin mahdollisuutta rakentaa, jotakin mahdollisuutta
siunata? Sehän se suuri ihmetys on ja miten se veto on välillä niin todella
kova.
Tämmöistä sekalaista tänään maaliskuun viimeisenä päivänä.
”Katso, minä tulen teidän luoksenne, te Israelin vuoret, ja
käännyn teidän puoleenne. Silloin teitä viljellään ja teihin kylvetään. Minä
tuon paljon ihmisiä, koko Israelin heimon, teidän rinteillenne, kaupungit
asutetaan ja rauniot rakennetaan.” (Hes. 36:9-10)
Kuvia tyhjästä mökistä:
Tyhjä talo.
