Täytän tässä pikapuoliin 42-vuotta. Se on ihan kamalaa.
Ihmiset onnittelevat, vaikka mieluummin ottaisin vastaan osanottoja suruun.
Siitä huolimatta että haave omasta lapsesta on ollut jotenkin epämääräinen, rikkinäinen,
vaikeasti uskottava ja vielä vaikeammin sanoitettava, on se viime vuosina
kuitenkin jossain määrin kuitenkin elossa ollut ja tavallaan koko ajan tullut
elävämmäksi. Kunnes tulee vaihe, että ymmärtää, että siitä sitten kuitenkin
pitää jo selkeästi alkaa luopua ja uskaltaa kulkea menetyksen surun läpi.
Ikäkriisi on paha ja kenties tämä on ikävin syntymäpäiväni. Toivottavasti niin
ja että seuraavaksi alkaisi jo hyväksyä tilanteen ja voisi oppia olemaan
kiitollinen elämistään vuosista.
Olen surrut ja itkenyt, mutta olen myös nauranut. Tuntuu,
että Jumala on taas tehnyt jotakin uutta tunnealueilla. Ensin tuli nauru,
sellainen joka on ollut kadoksissa todella pitkään. Olen miettinyt nauranko
enää koskaan, niin kuin silloin joskus paljon nuorempana. Ja sieltä se sitten
aivan yllättäen tuli, keskellä arjen tavallisia juttuja. Ilon jälkeen tuli
suru, yllättävän voimaakkaana sekin. Hassua kyllä, olen iloinen myös surusta.
Jos ilo on ollut hukassa, tavallaan myös surukin. Aivan kuin kummallakaan ei
olisi kunnolla ollut lupaa olla olemassa pitkään aikaan. Nyt ne tulivat jostain
tervehtimään - ehkä jotenkin auttamaan eteenpäin.
Jumala ei päästä minua helpolla. Niin helposti haluaisin
vain jotakin tekemistä, missä voisi kaiken unohtaa – sen lapsettomuudenkin.
Että saisi aivan kuin heittää jotakin kaapua sen häpeän ja epäonnistumisen
tunteen ylle. Selittää jotakin pätevää itselle ja muille tärkeistä tehtävistä,
jotka Jumala on antanut. Mutta ei, kaikki näköjään kahlataan pohjamutia myöden
ja niitähän sitten riittää.
Aloitin blogin kirjoittamisen 31-vuotiaana ja koko tämän
reilun 10 vuoden ajan sama kipu on pyörinyt taustalla. Jeesus on tehnyt tosi
paljon ja monessa kohtaa koen olevani henkisesti terveempi ja ehjempi tänään
kuin silloin. Paljon on hajotettu ja paljon on korjattu. Mutta myöhästyikö Hän ratkaisevasti sittenkin? Aika ei vain riittänyt? Romua oli niin paljon ja on edelleen?
Takamatka oli liian pitkä kurottavaksi (juu, olen katsonut hiihdon MM-kisoja..)?
Uskon edelleen, että Jumala on ajoituksen mestari. Jeesus venytteli
tarkoituksella lähtöään Betanian-kylään - antoi Lasaruksen kuolla ja Martan ja
Maria vaipua murheeseen. Hänellä oli parempi suunnitelma – oman jumaluutensa
kirkastaminen herättämällä Lasarus kuolleista. Hän salli surun ystävilleen
Martalle ja Marialle ja he saivat olla todistamassa jotakin paljon suurempaan.
Sellaista mikä lohduttaa suurimmissa suruissa tänäänkin – Jeesus on voittanut
kuoleman ja Hänen sanastaan kuolleet heräävät eloon, kun aika on.
Niin, tässä sitä ollaan, jotenkin hyvin tyhjänä ja auki
kaikki. Haaveita kääritään ja lykätään hautaan ja ihmetellään että tässäkö
kaikki sitten oli.
