Pinnan alla kaivertaa

Olen asustellut nyt kaksi viikkoa yhtäjaksoisesti täällä mökillä, eikä yhtään tee mieli vielä takaisin kerrostaloon. Koko näkökulma elämään tuntuu pikkuisen erilaiselta täältä käsin. On ihana olla lähempänä luontoa ja käydä aamusta heti katsomassa mitä lampaille kuuluu. Ihan joskus mieleen hiipii ajatus, että mitä jos muuttaisikin tänne mökille ihan oikeasti, mutta toki talviaika olisi sitten tosi erilaista. Ei silti mikään täysin mahdoton ajatus, mutta toisaalta ei ehkä ole ihan selviä asioita, mitkä sitä niin valtavasti puoltaisivatkaan. Ehkä erakoituisin täällä liikaa? Ja nyt on syksyksi vuokralainenkin tulossa. Mutta never say never. Tänään oli ainakin kaunis kesänvihreä mökkiaamu.

Kanat eivät ole vielä saapuneet ja katsotaan miten sen asian kanssa menee. Syynä on se, että ne saavat edelleen kotipaikassaan jalkahoitoa. Kotikanalaan oli päässyt uusien tulokkaiden mukana syyhypunkkeihin kuuluva loinen, joka aiheuttaa kalkkijalka nimistä sairautta. Loiset tunkevat itsensä syvälle ihoon ja jalan pinnalle kertyy kuolleen ihon muodostama paksu pintakerros. Olen tätä kalkkijalkaa itsekin netistä tutkaillut ja vaikuttaa olevan suhteellisen yleinen ongelma. Googlettamalla kalkkijalka tai engl. scaly leg löytyy runsaasti kuvia enemmän tai vähemmän ikävännäköisistä kananjaloista. Ongelmana on helposti, ettei ensimmäistä havaintoa tee kuin vasta tilanteessa, jossa jalat ovat jo tosi pahat. Lievemmissä tilanteissa taudin pystyy hoitamaan, mutta se vie aikaa. Ja niinpä tännekin ajatellut kanat ovat tosiaan edelleen hoitotoimenpiteiden kohteina kotonaan ja katsotaan miten tilanteet etenevät.

Kanoilla on jaloissaan suomut, ja punkit asustelevat suomujen alla. Hoidossa jalkoja liotetaan mäntysuopavedessä, jotta kohollaan olevat suomut irtoaisivat ja muut hoitoaiheet sitten osuisivat punkkeihin, eivätkä ne pystyisi piiloutumaan suomujen alle.

Ja sitten päästäänkin hengellisten vertausten pariin. Välillä tuntuu, että Jumalakin tekee ihan tätä samaa liotushoitoa. Hän seisottaa jossakin tilanteessa niin kauan, että suomut ja panssarit putoaisivat ja Hänen puhdistava hoitotyönsä pääsee osumaan oikeaan kohteeseen. Sitä kaikenlaista ulkokuorta on ihmisessä niin paljon. Ja sillä on tarvittaessa ja terveesti suojaava vaikutus. Mutta sitten kun syntiinlankeemuksen vaikutukset jylläävät siellä syvemmällä ja siellä aiheuttava tuhoja. Asenteissa, arvomaailmassa, lihan himoina ja ties minä. Näihin ei välttämättä ole ollenkaan helppo päästä kiinni, kun haluaa itse niin vahvasti ylläpitää jotakin ihan muuta kuvaa itsestään. Ja kuitenkin siellä syvemmällä on ongelma, joka aiheuttaa kipua ja vaikeuksia, suoranaista elämän rampautumista pahimmillaan. Kanat eivät luonnostaan halua seistä paikoillaan vesiastiassa – eivät todellakaan. Eikä itse haluaisi seistä paikoillaan niissä tilanteissa, joita Jumala sallii. Ja sitten kuitenkin Hän tekee niin, jotta kovaa pintaa irtoaisi ja Hänen armonsa pääsisi hoitamaan syvälle, paljon syvemmälle kuin niihin ulkoisiin asioihin, joista niin helposti olemme huolissamme.

On tosi hienoa, kun Jumala antaa jonkun syvemmän oivalluksen Hänen ajatuksistaan ja arvomaailmastaan. Tuntuu kuin yksi lihansyöjäpunkki olisi silloin saatu kiinni. Omat ajatukset ovat liikkuneet viime aikoina siinäkin, mitä arvostaa. Näkyvillä oloa vai hiljaista palvelua esimerkiksi. Ja ylipäänsä onko tärkeää ulkoiset asiat, vai aidosti Jeesuksen mielenlaatu. Ja mitä Jeesuksen mieli sitten ylipäätään erilaisissa tilanteissa on.

On kamalaa, mutta toisaalta hienoa löytää itsestään kapina Jumalaa vastaan. Ettei kuvittele itsestään, ettei minussa olisi syntistä luontoa, joka on kapinassa, koska siellä sekin ulkopinnan alla majailee. Ja sitten kuitenkin helpotuksesta nähdä, että Paavalikin pyörittelin roomalaiskirjeessä aivan samoja asioita lihasta ja hengestä. Sieltä voi lukea lohduttavia ja vapauttavia jakeita kuten ”Synti ei enää ole teidän hallitsijanne, koska te ette ole lain vaan armon alaisia.” (Room. 6:14)

Eilen kävin pyörähtämässä eräillä valtakunnallisilla hengellisillä kesäpäivillä. Sinne oli tuotu lapsille ohjelmaksi myös kanojen katselua eli tämä kana on kuvattu siellä.

Samaria-Suomi: Kanoja, rauhaa ja kiitollisuutta

Uimareissun raikkaus tuntuu vielä kehossa. Talviturkki lähti 18,5 asteiseen jokiveteen. Israelissa olisin voinut pulahtaa Välimereen, mutta se sitten jäi tekemättä tällä kertaa. Olen ollut takaisin jo 4 vuorokautta, mutta mieli seikkailee vielä jossain välimaastossa. Toivottavasti sekin pian laskeutuu tänne kokonaan.

Olen jotenkin todella hyvillä mielin nyt takaisin Suomessa ja kotona. Tämä on vähän harvinainen olotila matkan jälkeen, mutta tosi kiva. Kesän vihreys näyttää niin valtavan kauniilta. Tuntuu niin kivalta, että ihmisiä ei vilise aivan valtavan paljon joka puolella, on hiljaisuutta ja rauhaa. Olen varmaan seonnut tai tullut vanhaksi, mutta tosiaan koskaan aiemmin en muista tällaista tyytyväisyyttä matkan jälkeen kotona olemisesta. Kesällä on kyllä osansa asiassa. En ole koskaan ennen ollut Israelissa kesäkuussa, ja toki paluu Suomeen on aivan eri kesäkuussa kuin marraskuussa. Mutta jotenkin tuntuu, ettei ihan kaikki kuitenkaan johdu kesästäkään.

Minulla oli hyvä matka. Kirjoitin kuvauksen matkasta esirukoilijoille, ja siitä tuli monimuotoinen kertomus, josta piti jättää jotain pois vain siksi, etten jaksanut kahta ja puolta sivua enempää kirjoittaa kerralla. Reittinä oli tällä kertaa Tel Aviv – Samaria – Jerusalem. Parasta aikaa oli tälläkin kertaa Samariassa. Se on se alue, missä olen selkeästi eniten ”kotona” Israelissa. Joitain uusia alueita sain nähdä tälläkin kertaa, kun ystäväpariskunta siellä autolla kuljetti. Mutta niin paljon olisi vielä nähtävää, siis ihan pintapuolisellakin tasolla. Maisemat ovat mielestäni tosi kauniita siellä, ja ihmiset asuvat pääasiassa pienemmissä kylissä eikä isoissa kaupungeissa. Alueen ja ihmisten puolesta rukoileminen tuntui siellä tärkeältä ja siinä oli merkittäviä yhteisiäkin hetkiä yhteyden puolesta rukoillessa.

Mutta blogin teemassa pitää tietysti hehkuttaa kanakohtaamista Samariassa. Se oli erittäin hauska ja ehkä reissun iloisimpia juttuja. Ystävien toimesta minut ja saksalainen ystäväni kuljetettiin erääseen Samarian kylään, jossa en ole aiemmin ollut. Kylässä ystävien ystäväpariskunta oli aloittanut innokkaan kananpitoharrastuksen viime vuoden puolella. Sain kuulla kanaharrastuksesta Israelissa, mikä oli tietysti huippukiinnostavaa. Omat haasteensa tuo tautipaine, pakolliset rokotukset, kuumuus ja muuten tiukat eläinsuojelumääräykset. Mutta kanat ovat niin kanoja kaikkialla. Vaikka en voi itseäni kunnon kanaharrastajaksi lukea, kun onhan minulla ollut kuitenkin vain 4 kesää kesäkanoja, kiinnostusta kuitenkin riittää ja oli hauska kuulla kaikista tämän perheen kanaroduista ja risteytyksistä ja kaikesta mitä nyt vain kanalassa voi tapahtua. Ja toki sitten vielä heidän vuohistaan ja vuohenmaidosta.

Matkan aikana kesävieraslampaani olivat saapuneet ja oli kiva ottaa niihin kontaktia ja vähän ”kesyttää” niitä, että tulevat sitten aidalle vastaan. Katsotaan saisinko alkaneella viikolla myös kesäkanavieraita. Sama suunnitelma on tänäkin vuonna, että tuttuni kanalaumasta tulisi muutama yksilö kesäksi meille kotkottamaan.

Tulin tänään tänne mökille, että saisi vielä paremmin kesästä ja luonnon rauhasta kiinni kuin kerrostalossa. Olen hyvin kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Niin kuin nyt edelleen kaikesta ihanan vihreästä, raikkaasta ilmasta ja maaseudun rauhasta. Ihmeellistä olla niin kiitollinen Suomesta tällä kertaa. Vaikka tosiaan oli myös oikein hyvä matka (ellei kahta mahatautia lasketa..)

Sitten koitan vain rauhoittua tähän arkeen ja ihmetellä päivä kerrallaan mitä Isällä on varattuna.

”Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidän myös on yhdessä ruumiissa kutsuttu, ja olkaa kiitollisia.” (Kol. 3:15)

"Samaria-kana" minun sylissäni.(En muista enää minkä rotuinen tämä oli..)