Helteessä ja virroissa

Onpa ollut ihanan lämmin päivä – päivämaksimi varmaankin 33 astetta. Olen taas mökillä ja kiitollisena siitä, että saan olla täällä eikä kerrostalossa paistumassa. 30 on kiva ulkolämpötila, mutta ei niin kiva sisätiloissa..

Tapahtumaa täynnä ollut viikko meni mukavasti ja siinä oli tärkeitä kohtaamisia. Kaiken muun lisäksi samalle viikolle osui vielä kirjaprojektin viimeisiä juttuja. Olen kertonut olevani mukana yhdessä kirjaprojektissa ja nyt sitten vihdoin kirja on mennyt painoon. Projekti on ollut vireillä jo vajaat 2 vuotta, mutta nyt sitten alkaa olla valmista. Ehkä laitan myöhemmin jotain linkkiä asiasta, katsotaan. Oma roolini on ollut siinä kuitenkin hyvin taustajoukoissa, vaan onhan se silti hienoa, että ollaan vihdoin tässä vaiheessa.

Olen kiitollinen Isän antamista kirjaprojekteista, Israeliin liittyvistä kuvioista ja milloin mistäkin projektista. Ne ovat olleet monella lailla tärkeitä ja antaneet itselle paljon. Ja sitten kuitenkin ne ovat olleet määräaikaisia projekteja. Enempään ja sitoutuneempiin asioihin en olisi kyennyt. Kaiken ohessa kun on kuitenkin tämä maatilakuvio, mikä on kaikkein isoin juttu. Niin iso, etten yleensä ole sitä kyennyt tai halunnut edes ajatella. Ja kuitenkin jotakin mikä silti on tavallaan mielessä koko ajan. Oma suhtautumiseni tähän, oma paikkani tässä kokonaisuudessa. Onko tämä Isän tarkoittama palvelupaikka minulle vai jotakin mistä tulisi irrottautua, että voisi olla vapaa muuhun? Tämä on ollut tosi pitkän ajan kysymys. Melkein koko elämänmittainen kysymys. Usein aivan liian painava taakka ja vastuu edes ajateltavaksi. Nyt ikää on 42 ja vieläkin ihmettelen. Mutta silti vuosien saatossa on tapahtunut paljon. Aivan todella hitaasti, mutta kuitenkin.

Vaikka perusvaikeudet eivät varsinaisesti ole muuttuneet, viihdyn maatilalla nykyään paljon paremmin kuin aikaisemmin. Ajoittain se tuntuu aivan käsittämättömän hienolta. Ajoittain ei. Mutta kuitenkin keskimääräinen kiitollisuuteni mahdollisuudesta elää maalla on lisääntynyt huimasti. Tietysti näin kesällä on helppoa nauttia luonnosta, mutta en silti pidä olotilaani mitenkään itsestäänselvyytenä. Niin monet ahdistukset ja tuskat on kesäisinkin läpi käyty. Ihmettelen tätä miten mieleni on pikkuhiljaa muuttunut. Kenties sittenkinkö tulisin juurtumaan tänne? Ottamaan paikkani? Voisiko tämä paikka ihan oikeasti olla Jumalan käytössä vielä joskus?

Haluaisin olla sillä paikalla mihin Jumala on minut tarkoittanut ja siksi en voi mitenkään pitää itsestäänselvyytenä että kun olen syntynyt maatilalle, niin se se paikka sitten automaattisesti olisi. Yhtä lailla Isän suunnitelmissa voisi olla juttuja ja elämä jossain ihan muualla. Enkä nytkään halua sanoa mitään muuta kuin että juuri nyt tuntuu tältä. Tietynlaista kaipausta olla jotenkin juuri täällä. Syvemmin ja laajemmin juuri täällä. Isän kanssa juuri täällä. Että paikan, joka on tuntunut joskus kuristavalta vankilalta ja masentavalta pakkotyölaitokselta on Jumala mielessä onnistunut muuttamaan hyväksi ja kauniiksi mahdollisuuksien paikaksi.

Vaikeita asioita on ollut ja on edelleen paljon. Yksi iso hämmennystekijä tässä kuviossa on koko ajan ollut puolisottomuuteni. Se on niin iso asia ja avoin kortti. Olenko loppuelämän yksin, antaako Jumala puolison joka tykkää asua maatilalla, vai lähdenkö vielä jonkun perässä jonnekin muualle? Tämä kysymys on yhtä auki nyt kuin viimeiset 20 vuotta. Mutta kieltämättä lähtökitka jonnekin muualle olisi nyt huomattavasti suurempaa kuin paljon nuorempana. Kun nyt vihdoinkin on alkanut jotenkin oikeasti uskaltaa alkaa haaveilla tähän paikkaan liittyvistä asioista. Niin pitäisikö vieläkin kyetä myös irrottautumaan ja antamaan sijaa muillekin mahdollisuuksille? Jäänkö touhuilemaan tähän maatilalle vai pitääkö vielä alkaa kehittää jotain muuta jossain ihan muualla? Palkkatyön jäämisestä on 8 vuotta ja nämä vuodet ovat olleet aika erikoisia tietynlaisessa tyhjyydessään. Mutta sitten kuitenkin sydäntä hoitavia kaikissa vaikeuksissaan.

Tänään kuitenkin nautiskelin kovasti uimisesta kauniissa pikku joessa kaikkien näiden isojen kysymystenkin äärellä. Ja sitten ne taas Isälle jättäen ja uskoen että Hän ne parhaalla mahdollisella tavalla johdattaa.

”Herra, sinä olet minun perintöosani ja maljaosani, sinä hoidat minun arpani.” (Ps. 16:5)

Tiettömän taipaleen takana

Heinäkuun puoliväli ja kirjoitusta vaihteeksi kerrostalolta. Välillä on vähän ristiriitaista tunnetta asumisen suhteen, mutta siis ihan vähän vain. Kun toisaalta on kiva olla maalla, mutta sitten tämä kunnon koti on nyt kuitenkin täällä kerrostalossa. No, olen nyt vain kiitollinen että on koti ja maallakin välillä paikka missä olla, ettei ole kyllä mitään aiheita valitukseen, vaan päinvastoin. Vaikka ei silti, voihan tämäkin olla jotakin Jumalan valmistavaa työtä siihen, että jos kuitenkin joskus vielä asuisi muuallakin kuin täällä kerrostalossa.

Välillä on kyllä muutenkin pää niin pyörällä ja sekaisin, että hoh hoijaa. Se on aika väsyttävää. Nyt ainakin kovasti kaipaisi rauhaa vain mieleen ja kykyä jättää Jumalan käsiin aivan kaikki murehtimatta yhtään mistään. Irrottaminen on vaikeaa ja helposti sekaantuu muidenkin asioihin aivan väärällä tavalla. Kunpa voisi enemmän keskittyä omiin asioihin ja omaan elämäänsä ja niin paljon vähemmän toisten juttuihin.

Mutta se on kiva, että tuntuu että asioita tapahtuu. Vaikkakin pinnan alla, mutta kuitenkin. Sydämessä Jumala tekee paljon ja jotain näkyy sitten päällekinpäin. Viikko sitten sain kokea hyvinkin selvästi, että Jeesus otti kantaakseen syyllisyyden tietyistä minua painaneista synneistäni. Sen jälkeen oli hyvin kevyt olo ja on pystynyt suhtautumaan vähän erilailla joihinkin asioihin ja ihmisiin. On aika ihmeellistä, että arjen keskellä tapahtuu tämmöisiä juttuja. Voi tunnustaa syntejä ja saa vapautua niistä. Jotain yllättäviä rukoushetkiäkin on ollut.

Ensi viikolle on myös luvassa kaikenlaista. Jälleen tämä, että välillä on pitkään hiljaiseloa ja sitten tapahtuu paljon kerralla. On tulossa ystävien kesken kokoontumista maatilalla, lähikaupungin kristillinen kesätapahtuma palvelutehtävineen ja Israel-aiheinen rukoustapahtuma 200 km päässä. Jokainen näistä yksittäin riittäisi jo minulle viikon tapahtuma-annokseksi, mutta ne nyt sitten kaikki menee 5 päivän sisään.

Vaikka välillä jännittää tai pelottaakin on kuitenkin ihana nähdä, että Jumala työtään tekee. Ja sekin on hyvä, että Hänen kanssaan saa kulkea niille pelottavillekin alueille. Vaikka en seurustele tai sinnepäinkään, niin parisuhteeseen liittyvät asiat pyörivät kyllä usein mielessä. Ja siihen liittyvät isot pelot. Jostakin putkahti vähän aikaa sitten mieleeni sellainenkin näkökulma kuin että oikeasti pelkään kovasti tutustua itseeni. Ettei parisuhdepeloissakaan ole ollenkaan pelkästään kysymys siitä, millainen se toinen on, vaan pelkään kaikkia niitä tunteita, mitä toinen minussa saa aikaan. Ja etten itse pystyisi kohtaamaan niitä, kipuja, heikkouksia, pahoja ajatuksia ja ties mitä siinä sitten kuitenkin nousisi pintaan. Ja kun ei itse niitä pystyisi kohtaamaan, niin ei pysty ajattelemaan, että toinenkaan pystyisi. Että vaikka lopputulos voisi ollakin ihan hyvä, miksi kukaan jaksaisi rämpiä ensin kauheassa suossa ja raivata tietä läpipääsemättömässä viidakossa. Kun en todellakaan itsekään jaksa. Aivan kuin sydämen ympärille olisi tällä alueella kääritty paksut kerrokset piikkilankaa, jota en yksin pysty poistamaan, mutta haluan säästää muutkin kipua tuottavilta yrityksiltä.

Mutta en siis ole mitenkään toivoton ja on kuitenkin kiva saada aina joku uusi oivallus miksi esimerkiksi yhteys toiseen voi olla vaikeaa. Kun kuitenkin Jumalalle kaikki on mahdollista ja monella lailla mieliala on nykyään paljon parempi kuin joskus aikaisemmin. Jos ajattelen mielialaani tätä blogia aloitellessani kuinka ahdas olotila olikaan verrattuna tähän päivään. Vieläkin tietyt ahtauden elementit ovat kyllä olemassa, mutta kuitenkin on paljon helpompi olla nyt. Enpä kyllä vieläkään tiedä mitä Jumala on tekemässä ja mihin suuntaan viemässä, mutta jos voisi luottaa siihen että se riittää, että Hän tietää mitä on tekemässä.

”Mutta olethan sinä, Herra, meidän Isämme! Me olemme savi, ja sinä olet meidän valajamme, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” (Jes. 64:7)


Olen harrastanut vähän rentoja kesäajeluja ja viime viikonloppuna yksi pysähdyspaikka oli kotieläinpiha, josta löytyikin yllättäen monenlaisia kanoja. Enemmänkin oli kuin nämä, mutta tässä kuvia silkkikanoista ja sitten kanaemo, jonka poikanen kurkistaa siiven alta.