Onpa ollut ihanan lämmin päivä – päivämaksimi varmaankin 33
astetta. Olen taas mökillä ja kiitollisena siitä, että saan olla täällä eikä
kerrostalossa paistumassa. 30 on kiva ulkolämpötila, mutta ei niin kiva
sisätiloissa..
Tapahtumaa täynnä ollut viikko meni mukavasti ja siinä oli
tärkeitä kohtaamisia. Kaiken muun lisäksi samalle viikolle osui vielä
kirjaprojektin viimeisiä juttuja. Olen kertonut olevani mukana yhdessä kirjaprojektissa
ja nyt sitten vihdoin kirja on mennyt painoon. Projekti on ollut vireillä jo
vajaat 2 vuotta, mutta nyt sitten alkaa olla valmista. Ehkä laitan myöhemmin
jotain linkkiä asiasta, katsotaan. Oma roolini on ollut siinä kuitenkin hyvin
taustajoukoissa, vaan onhan se silti hienoa, että ollaan vihdoin tässä
vaiheessa.
Olen kiitollinen Isän antamista kirjaprojekteista, Israeliin
liittyvistä kuvioista ja milloin mistäkin projektista. Ne ovat olleet monella
lailla tärkeitä ja antaneet itselle paljon. Ja sitten kuitenkin ne ovat olleet
määräaikaisia projekteja. Enempään ja sitoutuneempiin asioihin en olisi
kyennyt. Kaiken ohessa kun on kuitenkin tämä maatilakuvio, mikä on kaikkein
isoin juttu. Niin iso, etten yleensä ole sitä kyennyt tai halunnut edes ajatella.
Ja kuitenkin jotakin mikä silti on tavallaan mielessä koko ajan. Oma
suhtautumiseni tähän, oma paikkani tässä kokonaisuudessa. Onko tämä Isän
tarkoittama palvelupaikka minulle vai jotakin mistä tulisi irrottautua, että
voisi olla vapaa muuhun? Tämä on ollut tosi pitkän ajan kysymys. Melkein koko
elämänmittainen kysymys. Usein aivan liian painava taakka ja vastuu edes
ajateltavaksi. Nyt ikää on 42 ja vieläkin ihmettelen. Mutta silti vuosien
saatossa on tapahtunut paljon. Aivan todella hitaasti, mutta kuitenkin.
Vaikka perusvaikeudet eivät varsinaisesti ole muuttuneet,
viihdyn maatilalla nykyään paljon paremmin kuin aikaisemmin. Ajoittain se
tuntuu aivan käsittämättömän hienolta. Ajoittain ei. Mutta kuitenkin
keskimääräinen kiitollisuuteni mahdollisuudesta elää maalla on lisääntynyt
huimasti. Tietysti näin kesällä on helppoa nauttia luonnosta, mutta en silti
pidä olotilaani mitenkään itsestäänselvyytenä. Niin monet ahdistukset ja tuskat
on kesäisinkin läpi käyty. Ihmettelen tätä miten mieleni on pikkuhiljaa
muuttunut. Kenties sittenkinkö tulisin juurtumaan tänne? Ottamaan paikkani?
Voisiko tämä paikka ihan oikeasti olla Jumalan käytössä vielä joskus?
Haluaisin olla sillä paikalla mihin Jumala on minut
tarkoittanut ja siksi en voi mitenkään pitää itsestäänselvyytenä että kun olen
syntynyt maatilalle, niin se se paikka sitten automaattisesti olisi. Yhtä
lailla Isän suunnitelmissa voisi olla juttuja ja elämä jossain ihan muualla.
Enkä nytkään halua sanoa mitään muuta kuin että juuri nyt tuntuu tältä.
Tietynlaista kaipausta olla jotenkin juuri täällä. Syvemmin ja laajemmin juuri
täällä. Isän kanssa juuri täällä. Että paikan, joka on tuntunut joskus
kuristavalta vankilalta ja masentavalta pakkotyölaitokselta on Jumala mielessä
onnistunut muuttamaan hyväksi ja kauniiksi mahdollisuuksien paikaksi.
Vaikeita asioita on ollut ja on edelleen paljon. Yksi iso
hämmennystekijä tässä kuviossa on koko ajan ollut puolisottomuuteni. Se on niin
iso asia ja avoin kortti. Olenko loppuelämän yksin, antaako Jumala puolison
joka tykkää asua maatilalla, vai lähdenkö vielä jonkun perässä jonnekin
muualle? Tämä kysymys on yhtä auki nyt kuin viimeiset 20 vuotta. Mutta
kieltämättä lähtökitka jonnekin muualle olisi nyt huomattavasti suurempaa kuin
paljon nuorempana. Kun nyt vihdoinkin on alkanut jotenkin oikeasti uskaltaa
alkaa haaveilla tähän paikkaan liittyvistä asioista. Niin pitäisikö vieläkin
kyetä myös irrottautumaan ja antamaan sijaa muillekin mahdollisuuksille? Jäänkö
touhuilemaan tähän maatilalle vai pitääkö vielä alkaa kehittää jotain muuta
jossain ihan muualla? Palkkatyön jäämisestä on 8 vuotta ja nämä vuodet ovat
olleet aika erikoisia tietynlaisessa tyhjyydessään. Mutta sitten kuitenkin
sydäntä hoitavia kaikissa vaikeuksissaan.
Tänään kuitenkin nautiskelin kovasti uimisesta kauniissa
pikku joessa kaikkien näiden isojen kysymystenkin äärellä. Ja sitten ne taas
Isälle jättäen ja uskoen että Hän ne parhaalla mahdollisella tavalla johdattaa.
