”Sille, jonka mieli on vakaa, sinä takaat rauhan, rauhan,
sillä hän turvaa sinuun.” (Jes. 26:3)
Kesä on mennyt ulkoisesti melko tavallisissa merkeissä.
Mutta sisäisesti on ollut välillä ihan myrskyisääkin. En jaksa lakata
ihmettelemästä Jumalan pitkäjänteisyyttä näissä sisäisissä prosesseissa. Hän
mahdollistaa ne tällä ulkoisesti melko tylsällä ja tasaisella arkielämällä. En
pystyisi ajattelemaan näitä asioita, mitä olen palkkatyön päättymisen jälkeen
saanut prosessoida, jos tässä samalla pyörisi paljon muuta. Ajatusmaailman
kapasiteetti on kuitenkin niin rajallinen ja helposti täyttyvä. On suurta
armoa, että saa heittää pois syvällä olevaa painolastia pikkuhiljaa, koska se
on jotenkin niin lujassa kiinni, että tuskin stressitilanteessa olisi kykyjä
niitä irrottaa. Tässä tarvitaan rauhaa. Tässä niin kuin kaikessa muussakin
elämässä.
Eräät tutut kertoivat lukeneensa Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa”
(2017). Lainasin sen kirjastosta ja olen lukenut nyt kolmasosan.
Kokonaisuudesta en siis osaa vielä sanoa, mutta jotakin hyvin koskettavaa
tuossa on ollut. Alun teemoina ovat kulkeneet vahvasti rauha kaiken hyvän
perustana. Läheisyys, hermosto, kehollisuus, turvallisuus, Jumalan kuva – näitä
teemoja kirjoittaja kuvailee hyvin asiantuntevalla, kauniilla ja herkällä
tavalla. Kirjan äärellä saan helposti kiinni omasta tietynlaisesta jatkuvasta
jännitystilasta ja sen mahdollisista syistä. On lohdullista ajatella, että
turvallinen läheisyys ja läsnäolo voisi sitä vielä joskus helpottaa. Ja toki
se, että itsekin saa edelleen etsiä asioita, jotka tuovat rauhaa.
Paavali käyttää kirjeissään usein termiä rauhan Jumala.
Selvästi rauha on Jumalan olemuksen ytimessä ja Hänen päämääränsä. ”Sillä ei
Jumala ole epäjärjestyksen, vaan rauhan Jumala” (1. Kor. 14:33). Rauha näyttäisi
tulevan Jumalan järjestyksellä, Hänen sanoilleen kuuliaisena olemisella.
Tänä kesänä olen ollut ajoittain erityisen rauhaton ja
välillä sitten taas aivan rauhallinen. Jumalalla on kyky nostaa esiin vaikeiden
asioiden kautta menneisyyden vielä vaikeampia kipuja. Joita Hän sitten pääsee
hoitamaan, kun ne esiin pulpahtavat. Olen ihmetellyt miksi olen niin kovasti
reagoinut eräiden toisten vaikeaan tilanteeseen. Tuntenut ylisuurta
syyllisyyttä, vaikka Herra on niin selvästi kertonut syyllisyyteni kantaneensa
ja pelännyt kauhulla tilanteen seurauksia, vaikka olen sivullinen. Jotakin
oivalluksia Jumala nyt sitten kuitenkin antoi tilanteesta ja sain otteen omista
lapsuuden kivuistani, jotka tässäkin tilanteessa aktivoituivat. Oma
vastuunkantajan ja yhteyden ylläpitäjän rooli siellä missä asia on oikeasti
täysin toisten vastuulla eikä yhtään minun. Tilanne, johon oikeasti en pysty
mitenkään vaikuttamaan, mutta jossa kuitenkin on jotenkin jähmettynyt ja
lakannut olemasta oma itsensä, että rauha voisi kenties säilyä. Yhdenlainen
yhteensuuntaan ja toisenlainen toiseensuuntaan. Ulkoinen rauha, minun sisäisen
rauhani kustannuksella. Jos ei ole rajoja eikä osaa pitää rauhaa sisällään,
sitä kaipaa niin kovasti ulkoapäin. Ja kai ne rajat lapsena vasta muodostuvat.
Tai sitten jäävät vajaiksi. En oikein kestä ristiriitoja näin aikuisenakaan ja
sehän on vähän ongelma elävässä elämässä. Ainakin haluaisin osata erottaa oman
osuuteni ilman, ettei tarvitsisi tuntea vastuuta toisten riidoista. Jeesus tuo
rauhan ja järjestyksen, en minä.
Mutta on ihana ajatella, että Jumala on rauhan Jumala,
evankeliumi on rauhan evankeliumi ja ”rauhan Jumala on pian musertava saatanan
teidän jalkojenne alle.” (Room. 16:20). Jumala lupaa rauhaa koko ihmisen
kokonaisuudelle: ”Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidän kokonansa, ja
säilyköön teidän henkenne, sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme
Jeesuksen Kristuksen tulemukseen.” (1. Tess. 5:23). ”Mutta itse rauhan Herra
antakoon teille rauhan, aina ja kaikella tavalla.” (1. Tess. 3:16). Ja
kurituskin annetaan rauhan tavoite mielessä: ”Mikään kuritus ei tosin sillä
kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa
vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut.” (Hepr.
12:11)
