Oli tarkoitus olla tänään muualla ja menossa, mutta kotona
olen. Tai siis mökillä. Huomenna tulee täyteen 4 viikkoa mökkiasumista putkeen.
Tämä on ennätys. Olen vähän jässähtänyt tänne, enkä ole jaksanut raahata
tavaroita takaisin kerrostalolle. Katsotaan, jos se tällä viikolla tapahtuisi.
Ensi viikonloppuna kesälainassa ollut sänkykin haetaan pois.
Syksyn merkit ovat saapuneet luontoon ja muutenkin.
Siskontyttö aloitti eskarin, puinnit alkoivat aikaisin tänäkin vuonna eli nyt
perjantaina, sairastuin flunssaan ja mieli on ollut syksystäkin alakulossa. On
jotenkin heikko ja hauras olo. Puintiaika ja yskä ei tunnu kivalta
yhdistelmältä. Mutta koitan olla armollinen itselleni, niin vaikeaa kuin se
välillä onkin. ”Minun armoni riittää sinulle, sillä voimani tulee täydelliseksi
heikkoudessa”.
Syksyssä mieli kääntyy talvikautta kohti. Ja se jälleen
vähän ahdistaa. Kesässä on maatilalla niin paljon enemmän elämää (vaikka kanat
eivät sitten tulleetkaan), että se menee erilaisissa touhuissa. Mutta
talvikausi on enemmän haahuilua. Ja lisäksi pimeys vie minulta pois vähäisetkin
energiat. Silti kaipaisi, että olisi jotakin tiedossa talveksikin, jotakin mikä
innostaisi.
Katselin viime viikolla kotiin tulleita kansalaisopistojen
esitteitä. Jotkut jutut kyllä kiinnostivat oikeasti. En jaksa sitoutua monena
iltana olemaan jossakin läpi talven, mutta tuntui, että silti laajasta
tarjonnasta sai jotakin ideoita. Yksi ajatus on pianonsoitto. Jos sitä vielä
uskaltaisi alkaa koittaa näin aikuisena uudelleen. Tavallaan aivan alusta,
vaikka ala-asteikäisenä soittanut olenkin. Uusien asioiden oppimiseen tarvitaan
niin paljon nöyryyttä. Hyväksyä se, ettei osaa ja että tekee virheitä. Ja että
oppiminen on nyt niin paljon hitaampaa ja vaatii itseltäkin niin paljon enemmän
kärsivällisyyttä. Tämä pieneksi tuleminen ja aasta aloittaminen on minulle hyvin
vaikeaa. Varsinkin käytännön asioissa, jotka ovat helposti muiden nähtävillä.
Olen ollut hyvin teoreettinen ja oppiminen on pitkään ollut niin pään tiedon
lisäämistä. Nykyään muisti pätkii niin paljon, että tuntuu, ettei sinne enää
mitään enempää teoriaa sopisikaan, kun kaikki vanhakin on unohtunut. Mutta
hyvin pienellä ja varovaisella tavalla käytännön asiat ovat alkaneet kiinnostaa
vähän enemmän. Voisiko niitä vielä uskaltaa, vaikka pelkäänkin tulevani
jotenkin murskatuksi ja arvostelluksi.
Niin usein asiat ovat jääneet haaveiden tasolle. Eikä ole
ollut voimaa ja tarpeeksi tahtoa toteutukseen, vaan on jotenkin masentunut ja
lamaantunut vain. Ja toki moniin haaveisiin on liittynyt myös se joku toinen
ihminen, jota ei sitten ole ollut olemassakaan. Mutta toki kaikki asiat eivät
ole tällaisia – esimerkiksi pianoa yleensä soitetaan yksin..
Olen jatkanut Tarja Vilppolan kirjaa ”Läsnäolossa”. Se on
ollut mielenkiintoinen kudelma Jumalan läsnäoloa, sielun ja tunnemaailman
asioita ja kehollisuutta. Erittäin kaunista tekstiä jotenkin ihmisen ytimestä
ja läsnäolon tarpeesta. Hyväksyvää ja lämmintä tekstiä seksuaalisuuden,
turvallisuuden, ihmisyyden, Jumalayhteyden ja tunnetarpeiden syvyyksistä. Ja ihmisen
rikkinäisyyden vaikutuksista. Yhteyden ja erillisyyden terveistä ja
rikkinäisistä muodoista.
Itselle on edelleen kipeä ja jotenkin pelottava alue omaksi
itseksi tuleminen näkyvällä tavalla. Niin helposti hukkaan itseni toisten
mielipiteisiin ja tunteisiin. Tämä puintiaika nyt esimerkiksi ahdistaa taas
todella paljon. Ja syy siihen on ensisijaisesti toisten ahdistus. Itselle tulee
myös sellainen olo, että silloin hukkaa itsensä hyvin pahasti ja kulkee aivan
täysin virran vietävänä eli toisten mielipiteiden mukaan. Ehkä siksi tämä
flunssa juuri tähän kohtaan ahdistaa myös hyvin paljon, kun pelkään etten pysty
kuuntelemaan heikon kehoni tarpeita, vaan on pakko vaan mennä ja tehdä vaikka
ei jaksaisikaan. Hiljaisen äänen voi tukahduttaa, mutta silti se siellä
jossakin huutaa lujaa.
Läheiset ihmissuhteet pelottavat, koska tuntuu, että
hyväksytyksi tulemisen kaipuussani antaisin itsestäni niin paljon pois. Voisin
hyvin kuvitella, että jos alkaisin seurustella epämusikaalisen kanssa,
unohtaisin hyvin pian nyt ajattelemani pianonsoiton. Tai milloin unohtaisin
mitäkin ja pyrkisin aivan liiaksi sopeutumaan ollakseni sitten katkerana jonkun
ajan kuluttua. On outoa, mutta vieläkin 42-vuotiaana tuntuu, että on alueita ja
asioita, jotka eivät ole päässeet näkyville ja esiin. Etten ole aivan tällainen
kuin mitä nyt näkyy ulospäin. On ituja sinne ja tänne, mutta näissä
olosuhteissa niillä ei ole ollut tilaa kasvaa.
Ja sitten kuitenkin edelleen haluan uskoa Jumalan aikatauluihin.
Että hänen voimansa on suurempi kuin esteet. Että kananpoikaset pääsevät ulos
kuorensa sisältä ja perhoset koteloistaan, kun ne ovat siihen valmiit. Vaikka
tyhjyys välillä ahdistaa on se myös mielenkiintoista. Mitä Jumala tekee,
millaisia unelmia Hän antaa, mitä tahtomista ja mitä tekemistä silloin kun joku
luonnollinen (ura)putki on katkaistu? Mitä tyhjyydestä versoo, kun ”maa oli
autio ja tyhjä, ja Jumalan Henki liikkui vetten päällä.”? Olisiko siinä kuitenkin
tilaa Jumalan luomistyölle, Hänelle, jolle tyhjyys on parasta toiminta-aluetta?
Vähän sairaana, heikkona ja tyhjänä tänäänkin. Ajattelemassa
vähän tyhjältä tuntuvaa talvikautta. Ja sittenkin antaen tyhjyyteni Hänelle,
jolla on voima luoda uutta. Tyhjästä ja autiosta maasta.
