Vähän kaaosta ilmassa. Tai ainakin omassa mielessä. En
olekaan ihan hetkeen ollut näin rauhattomassa olotilassa. Tuntuu, että on
kaikkea taas vähän liikaa.
Tulin perjantaina 5 mökillä asutun viikon jälkeen tänne
kerrostalolle. Jotenkin halusin sieltä vaan pois. Mutta nyt ei ole hyvä
täälläkään ja aion vieläkin mennä takaisin. Täällä on liian kuuma nukkua, nyt
kun totuin mökin normaalilämpöön. Varsinkin kun ensi viikolle ennustellaan
vielä oikein lämmintä. Ja sitten muutenkin on jotenkin outo olo olla täällä,
liian kaupunkilaista. Mutta mökilläkin on myös vähän kummallista pidemmän
päälle – ainakin sieltä puuttuu niin paljon omia tavaroita, ettei sekään nyt
ihan kodilta ole alkanut tuntua. Rauhattomuutta
mielessä tässä(kin) asiassa.
Puinnit sujuivat hyvin viime viikolla. Kun työntekijät olivat
terveinä.. Kaikki oma väki olikin sitten enemmän tai vähemmän sairaana. Itsellä
on kamala yskä ja vastaavia taudinkuvia löytyi muiltakin. Ei niin kivaa.
Kaiken puintien ja yskimisten keskellä tapahtui kuitenkin
vielä muitakin asioita. Yllätyin omista reaktioista, kun yhtäkkiä uskalsinkin
kertoa ääneen itseä vaivaavia asioita. Sellaisia missä normaalisti olen ollut
vain piilovihainen sanomatta mitään. Niitä vain ponnahteli kuin sieniä
sateella. Pieniä rajojen asettamisia. Hyvin pieniä, mutta se sai ajattelemaan
asiaa paljon enemmän.
Minulle yhteys on tarkoittanut hyvin monilla alueille
itsensä hylkäämistä. Voidakseen olla jonkun kanssa pitää laittaa itsestä
tukahduksiin hyvin paljon. Ja sellainen yhteys on aika ahdistavaa, eikä sitä
oikeasti kauaa jaksa. Sitten haluaa jo yksinäisyyteen olemaan oma itsensä.
Tällainen toimintamalli on erittäin hyvä lähisuhteiden estäjä, koska oikeasti
ei pysty päästämään ketään lähelleen ahdistumatta. Ja toisaalta vaikka
haluaisikin olla oma itsensä, se on niin kamala vaikeaa. Sitä jotenkin
luonnostaan lamaantuu eikä pysty reagoimaan aidosti ja hetkessä. Joku asia voi
tuntua pahalta, mutta oikeastaan senkin tajuaa vasta, kun tilanne on jotenkin
jo tosi paljon ohi. Tietynlainen yliajelu on tosi helppoa, kun muut eivät edes
tajua loukkaavansa eikä oikein itsekään, kun se on niin normaalia. Sitten on
vähän niin kuin koko ajan karvat ja piikit pystyssä, kun ei pysty reagoimaan
juuri niihin oikeisiin asioihin.
Kuitenkin omien rajojen asettaminen tuntuu tosi
pelottavalta. Kun kerron mistä en tykkää, sittenhän joku voi kovastikin olla
tykkäämättä minusta. Syvällä on aina ollut ajatus – jos ihmiset tietäisivät
millainen oikeasti olen, kukaan ei pitäisi minusta. Ajatukset läheisyydestä ja
jonkun kanssa yhdessä asumisesta aiheuttavan kauhunomaista tunnetta.
Persoonallisuuden lopullista kuolemaa. Itkua, tuskaa ja ilottomuutta.
Valloittaja jättäisi tyhjäksi revityt muurit ja poltetun maan. Vaikka kaipaan
ihan muuta, tunnemaailma ja pelko on tämä.
Tämän aamuisessa raamatunlukuohjelman kohdassa oli Nehemian
kirjan ekat luvut. Nehemia saa kuulla, että Jerusalemin muurit on hajotettu, portit
poltettu ja kansa elää suuressa kurjuudessa ja häväistyinä. Tämä kosketti
Nehemiaa kovasti ja Jumala antoi hänelle mahdollisuuden lähteä
jälleenrakennustyöhön. Hän saapui Jerusalemiin, tutki raunioita ja sai
rohkaista muita töiden aloitukseen. ”Ryhtykäämme siis rakentamaan Jerusalemin
muuria, ettemme enää olisi häväistyksen alaisina.” ”Ja he saivat rohkeuden
käydä käsiksi tähän hyvään työhön.” (Neh. 2:17,18)
Jerusalem oli ollut 70 vuotta tuhottuna ja muureja vailla.
Mutta kun Jumalan aika tuli, Hän antoi rohkeuden käydä käsiksi työhön.
Viholliset eivät olisi halunneet, että muurit rakennetaan ja vastustusta tuli,
mutta koska asia oli Jumalan sydämeltä, se tapahtui. Jos sittenkin omatkin
rajat voisivat vielä selkiintyä ja voisi saada rohkeutta siihen. Että pystyisi
ajattelemaan, ettei se ole toisten loukkaamista vaan tervettä rehellisyyttä. Ja
jos joku ei kestä, niin hänellä on oikeus siihen. Ettei tosiaan omien tunteiden
tarvitsisi sotkeentua toisten tunteisiin. Omien valintojen olla riippuvaisia
toisten valinnoista.
On ahdistava huomata miten raunioina muurit ovat ja
poltetuista porteista voi tuoda sisälle mitä vain. Ennalleenrakennus on
kuitenkin vahva teema Raamatussa. Jumala haluaa, että tuhotut rauniot
rakennetaan ennalleen. Haluan uskoa, että Jumala tämänkin aloittamansa työn vie
päätökseen.
”Jälkeläisesi rakentavat jälleen ikivanhat rauniopaikat,
sinä kohotat paikalleen muinaisten sukupolvien perusmuurit. Sinun nimesi on
oleva: halkeamien umpeen muuraaja, teiden korjaaja maan asuttamiseksi.” (Jes.
58:12)
