Rakkaus vs. velvollisuus

Hyvää lehtimajanjuhla-aikaa. Viime vuonna Israelissa, tänä vuonna kotona. Tämän syksyn suhteen ei ole ollut yhtään sellainen olo, että olisin kaivannut Israeliin. Mutta kun viimeksi kesäkuussa olin, niin tuntuukin, että juurihan siellä olin. Ehkä kevätkaudelle järjestetään rukousmatka, jota seuraavaksi matkaksi kuvittelen. Se olisi sitten ryhmämatka, joten odotan nyt muilta lisätietoja.

Suomessa siis ja Jumalan käsittelyissä näyttää mukavasti tämäkin syksy menevän. Se, miten Hän löytää aina uusia ja uusia alueita vääristä asenteista on hyvin ihmeteltävää ja sitten kuitenkin niin ihanaakin. Että Pyhä Henki jaksaakin vaivautua, kun itse olisin lyönyt hanskat tiskiin jo niin monta kertaa.

Viime aikoina minua on havahdutettu omasta vastuun- ja velvollisuudentunteista nousevista motiiveista. Olen ehkä jossain määrin pikkutarkka ihminen, joka haluaa, että asiat tehdään niin kuin ne on jossain ulkopuolella määritelty. Varsinkin jos olen itse vastuussa näistä asioista. Tämä velvollisuudentunteesta nouseva toiminta saattaa kuitenkin olla hyvin jyräävää, koska velvollisuudentuntoni menee niin helposti rakkauden ja armollisuuden ohi. Esimerkiksi nyt kun olen yhden yhdistyksen sihteeri, minua suorastaan raivostuttaa tilanteet, jossa yhdistyksen sääntöjä ei pikkutarkasti noudateta. Aivan kuin minulla sihteerinä olisi kaikki vastuu ”ylöspäin” tilanteesta. On vaikea löytää rakkauden taso suhtautua näihin asioihin ja ajatusmaailma, jossa armollisuus muita kohtaan olisi tärkeämpää kuin se, meneekö kaikki sääntömääräiset asiat ihan pilkulleen oikein.

Velvollisuudentunteen olen huomannut myös monessa muussa asiassa. Aivan kuin kantavana voimana, mitä se sitten kuitenkaan ei loputtomiin voi olla. Siinäkin väsyy niin kovasti. Se kyllä kuulostaa hyvältä ja oikealta: kantaa vastuunsa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta nekin ovat itsekkäitä motiiveja, vaikka velvollisuutena olisikin sitten tehdä hyvää toisille. Mitäs sitten kun ei pystykään täyttämään velvollisuuttaan tehdä hyvää? Silloin tuleekin oikein paha mieli ja mustuu hieno hyväntekijän kuva. Kolaus on kova, kun hommat eivät toimineetkaan niin kuin MINÄ "kauniisti" olin ajatellut. Masentuu ja muut osalliset saavat myös vihaiset ajatukset.

Niin, ei se velvollisuus ollutkaan se Jumalan antama toimeenpaneva voima. Ei velvollisuus täyttää lakia. Syvemmällä on sittenkin rakkaus. Se on sitten kuitenkin siellä, olemassa, minussakin Jumalan antamana. Vaikka jotenkin niin pienenä pisarana kaikenlaisten kerrosten alla, ettei se ole päässyt voimaansa näyttämään ja suuntaansa antamaan. Velvollisuudentunne on ollut niin iso kilpailija ja jotenkin vähän ”samankaltainen”. Samanlaisiin ”hyviin” tekoihin suuntaava ja sitten kuitenkin juuri on niin eri. Velvollisuudentunne on minussa itsessäni. Sen sijaan: ”Rakkaus on Jumalasta” (1. Joh. 4:7). Se on jotakin paljon suurempaa ja kestää niin paljon enemmän. ”Kaiken se peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” (1. Kor. 13:7).

Minussa ei todellakaan ole kaiken kärsivää rakkautta, mutta on helpottavaa, että Sanan lupauksiin kuitenkin tällainen kuuluu ja ajatus siitä, että rakkaudessa voi kasvaa. Helpottavaa on myös, että ei ole väärin se, että väsyy velvollisuuksiinsa. Niin kuuluu tapahtuakin. Se on pelottavaa, mutta se ei ole loppu vaan alku.

Väsyin totaalisesti palkkatyössäni ja olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä Jumala on sen jälkeen opettanut kaikesta suorittamisesta. 8,5 vuotta olen jo elänyt tätä ”erilaista elämää”, mutta velvollisuus rakkauden tiellä on kyllä ollut mukana koko ajan. Uusia alkuja ei ole oikein voinut olla, koska ilman rakkautta voimana päätyisin väsymykseen hyvin nopeasti. Huolimatta siitä, vaikka se uusi asia olisikin jotain ”hengellistä”. Yhtä lailla olisin tehnyt sitä ”Herran työtä” vastuuntunto ja velvollisuus edellä pinna pikkuhiljaa kiristyen.

Olen täällä vuosien varrella joskus ennenkin rakkaudettomuudesta kirjoittanut. Siitä aivan kuin mustasta aukosta, joka imee kaiken itseensä eikä ulos tule mitään. Aivan kuin koko rakkaus-sana olisi aivan tyhjä ja outo käsite. Jotakin mitä vain näytellään ystävällisyyden kuorella vailla mitään syvempää voimaa.

Ja sitten kuitenkin Jumala on lähettänyt matkan varrelle ihmisiä, joilla on ollut rakkautta niin paljon, että siitä on riittänyt tulvahduksia minunkin suuntaani, minunkin heikkouksiini. Se on käsittämätöntä. Ja saa uskomaan, että tällainen voima sittenkin on olemassa. Jumalan rakkaus ja armo.

”Tavoitelkaa rakkautta” (1. Kor. 14:1). Kiva, että Paavali sanoo niin. Ettei oleteta, että sitä automaattisesti olisi. ”Rukoilen myös, että teidän rakkautenne kasvaisi” (Fil. 1:9) ” Herra lisätköön teille yhä runsaammin rakkautta toisianne ja kaikkia kohtaan” (1. Tess. 3:12) Jne. Kasvunvaraa todellakin löytyy.

Yhteyksiä

Vajaa viikko sitten tulin takaisin Ruotsista. Oli oikein hyvä aika siellä ja olen kiitollinen, että sain tuolla reissulla olla mukana. Paikka oli minulle ennestään tuttu ja osa ennalta tuttuja ihmisiä. Ja sitten myös uusia tuttavuuksia. Yleisteemaksi viikosta sanoisin yhteyden. Yhteyttä ennalta tuttuihin ihmisiin, kun siinä tiiviisti ja samoissa huoneissa asuttiin ja yhdessä matkustettiin. Ja sitten yhteyttä ruotsinsuomalaisiin, suomenruotsalaisiin, Ruotsiin, Venäjään ja venäjänjuutalaisiin, inkeriläisiin ja venäjän suomensukuisiin kansoihin. Ihmeellisen hieno cocktail pienessä porukassa. Vain Jeesus pystyy tähän.

Koin jotenkin erityisen siunaavana olla yhteydessä Venäjän juutalaisten kanssa. 5 vuotta sitten olin Pietarissa pikkureissulla, jossa vierailtiin muutamassa juutalaisten kodissa, mutta siltä reissulta minulle ei jäänyt käteen juuri mitään. Tai siis en innostunut aiheesta silloinsiten, että olisin halunnut sinne pian uudelleen. Mutta nyt yllättäen tulikin ihan innostus ja halu päästä Venäjälle. Aivan kuin olisi avautunut joku portti itään. Kai se tapahtui omassa sydämessä.

Oli myös ihmeellistä ensimmäistä kertaa elämässä jutella venäläisen kanssa kipeistä historian asioista. Kerroin eräästä suvussamme olevasta tapahtumasta vuodelta 1918 venäläisiin liittyen tälle venäläis-juutalaiselle pastorille. Hän oli selvästi perehtynyt suomalaisten ja venäläisten kipeään historiaan. Oli hienoa saada tunnustaa syntejä puolin ja toisin, rukoilla yhdessä (kaikki tämä tulkin välityksellä..) ja kokea kaikessa tässä turvallista uskon yhteyttä. Tuntuu, että tällä keskustelulla ja rukouksella on ollut merkitystä, mikä tuntuu arjessa edelleen.

Nyt sitten takaisin syksyyn ja arkeen. Odotin tuota Ruotsin reissua niin että tuntuu, että nyt vasta sen jälkeen alkaa normaali arki. Ja onhan tästä taas vähän vaikea saada kiinni. Outo arkinen elämäni, tähän en ole vieläkään oppinut. Ja kuitenkin hyvä näinkin. Syksyn tulleen on taas aikaa monenlaiseen. Tuon reissun seurauksena kiinnostuin mm lukemaan kirjaa 1918 vuoden tapahtumista. Kenties aihe saa minut lukemaan vielä muitakin kirjoja aiheesta, koska en ole siihen koskaan kunnolla perehtynyt. Ehkä alan olla tarpeeksi vanha pitääkseni historiaa kiinnostavana.

Aivan pikkuhiljaa Jumala opettaa minulle myös jotain rakkaudesta. Mutta se on hurjan vaikeasti tajuttavaa minulle. Kuluneen viikon tapahtuma oli, että kunnan vanhuspalveluista tuli henkilö katsomaan 84-vuotiaiden vanhempieni tilannetta. Vaikka tilanne on vaikea, se ei ole tarpeeksi vaikea. Olin toivonut, että tämän henkilön käynti auttaisi johonkin suuntaan, mutta se vain vahvisti sitä, että ”itse” pitää asiat hoitaa. Kyllä itkettikin. Olen niin väsynyt yrittämään auttaa. Ja ehkä se onkin se ongelma. Se yrittäminen. Apu voisi tulla paljon paremmin, jos itse lakkaisi yrittämästä. Se yrittäminen kun niin helposti tulee todellisen rakastamisen tielle. Kaikennäköisin yrittämisvirityksiä sitä edelleenkin löytää käytöksestään, vaikka niitä on jonkin verran saanut purkaakin. Kuitenkin on usein hyvin vaikea irrottaa, luovuttaa ja lopettaa, kun samalla paljastuu ”oma alastomuus”. Ja sittenkin kuitenkin vasta silloin Jumalan armo voi sen peittää.

Yksi tyhjä on mökki. Jälleen kerran asujaa vailla. Ehkä se sitten menee niin taas talven, jos Jumala ei sille mitään käyttöä järjestä. Itse koitan taas opetella luottamaan, että tässä omassa ”tyhjyydessä” on myös merkitys. Kuitenkin tuntuu, että Jumala on lähellä. Saa rukoilla ja saa lukea. Katsotaan, antaisiko Jumala voimaa ja mahdollisuuksia sähköpianon hankintaan. Sehän on se yksi talven uusi ajatus, mutta sillä tasolla edelleen.  Ja liikunnan lisääminen on aina myös yksi ajatus..

Näissä tunnelmissa lokakuun alun viikonlopussa.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)