Vajaa viikko sitten tulin takaisin Ruotsista. Oli oikein
hyvä aika siellä ja olen kiitollinen, että sain tuolla reissulla olla mukana.
Paikka oli minulle ennestään tuttu ja osa ennalta tuttuja ihmisiä. Ja sitten
myös uusia tuttavuuksia. Yleisteemaksi viikosta sanoisin yhteyden. Yhteyttä
ennalta tuttuihin ihmisiin, kun siinä tiiviisti ja samoissa huoneissa asuttiin
ja yhdessä matkustettiin. Ja sitten yhteyttä ruotsinsuomalaisiin, suomenruotsalaisiin,
Ruotsiin, Venäjään ja venäjänjuutalaisiin, inkeriläisiin ja venäjän
suomensukuisiin kansoihin. Ihmeellisen hieno cocktail pienessä porukassa. Vain
Jeesus pystyy tähän.
Koin jotenkin erityisen siunaavana olla yhteydessä Venäjän
juutalaisten kanssa. 5 vuotta sitten olin Pietarissa pikkureissulla, jossa
vierailtiin muutamassa juutalaisten kodissa, mutta siltä reissulta minulle ei
jäänyt käteen juuri mitään. Tai siis en innostunut aiheesta silloinsiten, että
olisin halunnut sinne pian uudelleen. Mutta nyt yllättäen tulikin ihan innostus
ja halu päästä Venäjälle. Aivan kuin olisi avautunut joku portti itään. Kai se
tapahtui omassa sydämessä.
Oli myös ihmeellistä ensimmäistä kertaa elämässä jutella
venäläisen kanssa kipeistä historian asioista. Kerroin eräästä suvussamme
olevasta tapahtumasta vuodelta 1918 venäläisiin liittyen tälle
venäläis-juutalaiselle pastorille. Hän oli selvästi perehtynyt suomalaisten ja
venäläisten kipeään historiaan. Oli hienoa saada tunnustaa syntejä puolin ja
toisin, rukoilla yhdessä (kaikki tämä tulkin välityksellä..) ja kokea kaikessa
tässä turvallista uskon yhteyttä. Tuntuu, että tällä keskustelulla ja
rukouksella on ollut merkitystä, mikä tuntuu arjessa edelleen.
Nyt sitten takaisin syksyyn ja arkeen. Odotin tuota Ruotsin
reissua niin että tuntuu, että nyt vasta sen jälkeen alkaa normaali arki. Ja
onhan tästä taas vähän vaikea saada kiinni. Outo arkinen elämäni, tähän en ole
vieläkään oppinut. Ja kuitenkin hyvä näinkin. Syksyn tulleen on taas aikaa
monenlaiseen. Tuon reissun seurauksena kiinnostuin mm lukemaan kirjaa 1918
vuoden tapahtumista. Kenties aihe saa minut lukemaan vielä muitakin kirjoja
aiheesta, koska en ole siihen koskaan kunnolla perehtynyt. Ehkä alan olla
tarpeeksi vanha pitääkseni historiaa kiinnostavana.
Aivan pikkuhiljaa Jumala opettaa minulle myös jotain
rakkaudesta. Mutta se on hurjan vaikeasti tajuttavaa minulle. Kuluneen viikon
tapahtuma oli, että kunnan vanhuspalveluista tuli henkilö katsomaan
84-vuotiaiden vanhempieni tilannetta. Vaikka tilanne on vaikea, se ei ole
tarpeeksi vaikea. Olin toivonut, että tämän henkilön käynti auttaisi johonkin
suuntaan, mutta se vain vahvisti sitä, että ”itse” pitää asiat hoitaa. Kyllä
itkettikin. Olen niin väsynyt yrittämään auttaa. Ja ehkä se onkin se ongelma.
Se yrittäminen. Apu voisi tulla paljon paremmin, jos itse lakkaisi yrittämästä.
Se yrittäminen kun niin helposti tulee todellisen rakastamisen tielle.
Kaikennäköisin yrittämisvirityksiä sitä edelleenkin löytää käytöksestään,
vaikka niitä on jonkin verran saanut purkaakin. Kuitenkin on usein hyvin vaikea
irrottaa, luovuttaa ja lopettaa, kun samalla paljastuu ”oma alastomuus”. Ja
sittenkin kuitenkin vasta silloin Jumalan armo voi sen peittää.
Yksi tyhjä on mökki. Jälleen kerran asujaa vailla. Ehkä se
sitten menee niin taas talven, jos Jumala ei sille mitään käyttöä järjestä.
Itse koitan taas opetella luottamaan, että tässä omassa ”tyhjyydessä” on myös
merkitys. Kuitenkin tuntuu, että Jumala on lähellä. Saa rukoilla ja saa lukea.
Katsotaan, antaisiko Jumala voimaa ja mahdollisuuksia sähköpianon hankintaan.
Sehän on se yksi talven uusi ajatus, mutta sillä tasolla edelleen. Ja liikunnan lisääminen on aina myös yksi
ajatus..
Näissä tunnelmissa lokakuun alun viikonlopussa.
