Hyvää lehtimajanjuhla-aikaa. Viime vuonna Israelissa, tänä
vuonna kotona. Tämän syksyn suhteen ei ole ollut yhtään sellainen olo, että
olisin kaivannut Israeliin. Mutta kun viimeksi kesäkuussa olin, niin tuntuukin,
että juurihan siellä olin. Ehkä kevätkaudelle järjestetään rukousmatka, jota
seuraavaksi matkaksi kuvittelen. Se olisi sitten ryhmämatka, joten odotan nyt
muilta lisätietoja.
Suomessa siis ja Jumalan käsittelyissä näyttää mukavasti
tämäkin syksy menevän. Se, miten Hän löytää aina uusia ja uusia alueita vääristä
asenteista on hyvin ihmeteltävää ja sitten kuitenkin niin ihanaakin. Että Pyhä
Henki jaksaakin vaivautua, kun itse olisin lyönyt hanskat tiskiin jo niin monta
kertaa.
Viime aikoina minua on havahdutettu omasta vastuun- ja
velvollisuudentunteista nousevista motiiveista. Olen ehkä jossain määrin
pikkutarkka ihminen, joka haluaa, että asiat tehdään niin kuin ne on jossain
ulkopuolella määritelty. Varsinkin jos olen itse vastuussa näistä asioista. Tämä
velvollisuudentunteesta nouseva toiminta saattaa kuitenkin olla hyvin jyräävää,
koska velvollisuudentuntoni menee niin helposti rakkauden ja armollisuuden ohi.
Esimerkiksi nyt kun olen yhden yhdistyksen sihteeri, minua suorastaan
raivostuttaa tilanteet, jossa yhdistyksen sääntöjä ei pikkutarkasti noudateta.
Aivan kuin minulla sihteerinä olisi kaikki vastuu ”ylöspäin” tilanteesta. On
vaikea löytää rakkauden taso suhtautua näihin asioihin ja ajatusmaailma, jossa
armollisuus muita kohtaan olisi tärkeämpää kuin se, meneekö kaikki
sääntömääräiset asiat ihan pilkulleen oikein.
Velvollisuudentunteen olen huomannut myös monessa muussa
asiassa. Aivan kuin kantavana voimana, mitä se sitten kuitenkaan ei loputtomiin
voi olla. Siinäkin väsyy niin kovasti. Se kyllä kuulostaa hyvältä ja oikealta:
kantaa vastuunsa ja tehdä velvollisuutensa. Mutta nekin ovat itsekkäitä
motiiveja, vaikka velvollisuutena olisikin sitten tehdä hyvää toisille. Mitäs
sitten kun ei pystykään täyttämään velvollisuuttaan tehdä hyvää? Silloin
tuleekin oikein paha mieli ja mustuu hieno hyväntekijän kuva. Kolaus on kova, kun hommat eivät toimineetkaan
niin kuin MINÄ "kauniisti" olin ajatellut. Masentuu ja muut osalliset saavat myös vihaiset ajatukset.
Niin, ei se velvollisuus ollutkaan se Jumalan antama
toimeenpaneva voima. Ei velvollisuus täyttää lakia. Syvemmällä on sittenkin
rakkaus. Se on sitten kuitenkin siellä, olemassa, minussakin Jumalan antamana.
Vaikka jotenkin niin pienenä pisarana kaikenlaisten kerrosten alla, ettei se
ole päässyt voimaansa näyttämään ja suuntaansa antamaan. Velvollisuudentunne on
ollut niin iso kilpailija ja jotenkin vähän ”samankaltainen”. Samanlaisiin ”hyviin”
tekoihin suuntaava ja sitten kuitenkin juuri on niin eri. Velvollisuudentunne
on minussa itsessäni. Sen sijaan: ”Rakkaus
on Jumalasta” (1. Joh. 4:7). Se on jotakin paljon suurempaa ja kestää niin
paljon enemmän. ”Kaiken se peittää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se
kärsii.” (1. Kor. 13:7).
Minussa ei todellakaan ole kaiken kärsivää rakkautta, mutta
on helpottavaa, että Sanan lupauksiin kuitenkin tällainen kuuluu ja ajatus
siitä, että rakkaudessa voi kasvaa. Helpottavaa on myös, että ei ole väärin se,
että väsyy velvollisuuksiinsa. Niin kuuluu tapahtuakin. Se on pelottavaa, mutta
se ei ole loppu vaan alku.
Väsyin totaalisesti palkkatyössäni ja olen kiitollinen
kaikesta siitä, mitä Jumala on sen jälkeen opettanut kaikesta suorittamisesta.
8,5 vuotta olen jo elänyt tätä ”erilaista elämää”, mutta velvollisuus rakkauden
tiellä on kyllä ollut mukana koko ajan. Uusia alkuja ei ole oikein voinut olla,
koska ilman rakkautta voimana päätyisin väsymykseen hyvin nopeasti. Huolimatta
siitä, vaikka se uusi asia olisikin jotain ”hengellistä”. Yhtä lailla olisin
tehnyt sitä ”Herran työtä” vastuuntunto ja velvollisuus edellä pinna pikkuhiljaa
kiristyen.
Olen täällä vuosien varrella joskus ennenkin
rakkaudettomuudesta kirjoittanut. Siitä aivan kuin mustasta aukosta, joka imee
kaiken itseensä eikä ulos tule mitään. Aivan kuin koko rakkaus-sana olisi aivan
tyhjä ja outo käsite. Jotakin mitä vain näytellään ystävällisyyden kuorella
vailla mitään syvempää voimaa.
Ja sitten kuitenkin Jumala on lähettänyt matkan varrelle
ihmisiä, joilla on ollut rakkautta niin paljon, että siitä on riittänyt tulvahduksia
minunkin suuntaani, minunkin heikkouksiini. Se on käsittämätöntä. Ja saa
uskomaan, että tällainen voima sittenkin on olemassa. Jumalan rakkaus ja armo.
