Marraskuu. Ihan kivaa, ei ainakaan nyt ahdista, vaikka
pimeämpi vuodenaika on ottanut vallan. Kynttilät ja levollinen mieli auttavat
kovasti asiaa.
Tosin levollisesta mielestä ei voi aina niin puhua, kun mielessä
pyörii niin monenlaista. On ihmissuhdeasia, josta on seurannut jo vähän
pitkäkestoisempaa levottomuutta ja koen suurta voimattomuutta sen edessä. Ja
sitten kaikkea muuta. Selvittelin muun muassa hiukan sukuni osuuksia
sisällissodassa ja olen tehnyt myös retkiä joillekin tapahtumapaikoille
rukouksen, sovituksen ja sovinnon hengessä. Lisäksi käytiin katsomassa pandoja.
Olivatkin todella suloisia otuksia ja olisin voinut katsella niiden
bambunsyöntiä vaikka kuinka kauan. Jos pandat olisivat lähempänä, ottaisin
varmaankin vuosikortin ja kävisin aina välillä niitä katsomassa. J
Aina välillä mieleen nousee enemmän myös häpeä. Olen siitä
täällä ennenkin kirjoittanut. Joskus jonkun kirjan pohjalta ja mitä milloinkin.
Se on niin tuttu kaveri ja kuitenkin niin ikävä seuralainen. On mielestäni
paljon helpompi vapautua syyllisyydestä kuin häpeästä, joka menee vielä paljon
syvemmälle. On häpeä koko olemassaolostani tai ainakin häpeä todella monista
perustarpeistani.
Viime viikolla sain kosketuksen häpeääni seuraavalla
tavalla: Eräs henkilö joutui tekemään työn, johon en itse ollenkaan pystynyt.
Minulla ei ollut kykyä edes auttaa häntä, vaan jouduin vain katselemaan vierestä,
kun tämä toinen teki jotakin äärimmäisin fyysisin ponnistuksin. Hän teki sen
minun takiani ja tavallaan olin kiitollinen, että tämä asia tuli tehdyksi.
Kuitenkin tämä toinen joutui tilanteessa jo jotenkin niin äärimmilleen, niin
sitten siitä tulikin jotenkin hävettävä kokemus. Että minun tarpeeni
aiheuttikin näin suuren työn. En olisi halunnut että hän joutuu sellaiseen
tilanteeseen.
Se, että joku joutuu kärsimään vuokseni aiheuttaa minulle häpeän
tunteen. On vaikea ottaa rakkautta vastaan. Häpeän alle kätkeytyy monet hyvin perustarpeet,
syömiseen, lepoon, henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen liittyvät. Kaikissa
niissä on elementtejä, jotka herkästi laukaisevat häpeän tunteen, jos tulevat
esiin jollain tietyllä tavalla. Tarpeitani, joita ehkä jotenkin on pitänyt
peittää tai joiden vuoksi joku toinen on joutunut kärsimään tavalla, jota en
olisi halunnut.
Se, että joku toinen teki puolestani raskaan asian, enkä
itse pystynyt yhtään auttamaan vei ajatukseni myös Jeesukseen. Hän otti
häpeälliset syntini omasta tahdostaan, kantoi ja kärsi ne ristille
sovittaakseen syntini. En pysty häntä siinä mitenkään auttamaan. Ja jotenkin
sekin aiheuttaa häpeää, tuo kärsimys minun takiani. Mutta sitten kuitenkaan ei.
Hän oli vapaaehtoinen. Sen Hän oli tullut tekemään, sitä varten maailmaan
tullut. ”Te tiedätte, että hän ilmestyi ottamaan pois synnit.” (1. Joh. 3:5)
Toisen kärsimys minun takiani aiheuttaa helposti
kiitollisuudenvelan, aivan kuin minun pitäisi jotenkin yrittää korvata toisen
kärsimys, vaikka en siihen mitenkään pysty. Jumalasuhteeseenkin voi tulla
velvollisuudentunnetta aivan kuin jälkeenpäin minun nyt pitäisi yrittää
hyvittää Jeesuksen kärsimyksiä. Ei Hän varmastikaan halua sitä. Ei minulla ole
mitään miten sitä voisin hyvittää. Kunpa voisi vapautua kaikesta
velvollisuudentuntoisesta yrittämisestä ja ottaa kaiken armon vain kiitoksella
vastaan. Kiitos.
Perustarpeisiin ja olemassaoloon liittyvä häpeä on vaikea,
koska se tulee erityisesti esiin lähisuhteissa. Tai niiden puutteena, koska ei
sitten edes pysty päästämään ketään niin lähelle, että asiat pääsisivät
kunnolla valoon ja voisivat parantua terveiksi. Tarvitaan hyvin armollista ja
ymmärtäväistä seuraa, että asioissa voi päästä eteenpäin, koska niin helposti
laittaa ”luukut kiinni”, jos yhtään tuntuu, että häpeä vain lisääntyy. Mutta
toisaalta on kyllä hyvä uskaltautua kohtaamaankin häpeää ja koittaa ajatella
siitäkin että sekin on vain tunne. Niin kauhealta kuin se sitten sattuukin
juuri silloin tuntumaan, kun johonkin vanhaan haavaan osutaan.
On se ihmeellisen vaikeaa välillä, vain se olemassa oleminen.
Jo pelkän olemassaolon ylle on niin kaikenlaista verkkoa ja seittiä heitettynä.
Ollaan jossain niin syvällä, että itse ei oikein niistä tunteista otetta saa.
Jotenkin siihen tarvitaan ulkopuolisen armollista katsetta. Nähdyksi tulemista
ja sitten rakkauden ja armon peitettä. Jumalaa ja toista ihmistä.
