Pieni ja hauras olotila. Tämä syksy on ollut hyvin erikoinen.
Niin erikoinen, etten voi juuri nyt edes kertoa miten erikoinen. Sydämen
myllerryksiä joka suuntaan ja unettomia öitä. Ulkoisesti täysin vakaata ja
perusarkea, mutta sisältä kaikkea muuta.
Monet myrskyssä olemisen vertaukset ovat tulleet läheisiksi
näinä aikoina. Kuinka sittenkin voi luottavaisesti olla Jeesuksessa
turvakalliolla, vaikka ympärillä vellovat niin kovat aallot. Tai opetuslasten
tavoin veneessä myrskyävällä merellä pelätenkin, kun Jeesus vain nukkuu. Ja
siltikin on Hänen kanssaan samassa veneessä, Hänen joka voi kävellä vedenkin
päällä. Hänen, jonka sana tyynnyttää kaikki myrskyt.
Vaikka välillä tuntuu kauhealta, välillä aivan
innostavaltakin. Katselee vain myrskyn vellontaa ja tietää, ettei itse voi
sille yhtään mitään. Saa vain uskoa, että se, mikä on Jumalasta pysyy, ja muu
saakin mennä. Myrskyn mukana lentävät kaikki rakennelmat, mitkä ei ole Jumalan
Sanalle rakennettu. Onhan se raskasta välillä katsoa, kun vahvoiksikin
kuvitellut rakenteet irtoavat ja lentävät tuulen mukana. Ja kuitenkin näkee,
että ne lentävät siksi, ettei niissä ollut Sanan perustusta. ”Jokainen istutus,
jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.”
(Matt. 15:13)
Ihminen haluaisi tietää jo etukäteen, miten tilanteet
päättyvät, mitä on myrskyn jälkeen jäljellä. Kuka on vierellä, kuka on poissa.
Sydän kiinnittyy sinne ja tänne ja se on vähän pelottavaa. Haluaisi olla
kiinnittyneenä siihen mikä on pysyvää ja joskus on lähes mahdotonta tietää mikä
sitä on. Paitsi Jeesus.
Olen rukoillut että saisi irrottaa kaikesta yrityksistä
kontrolloida tilanteita. Että saisin olla vain pieni ja katsella mitä Isä
tekee. Etten sanoisi Hänelle: ei noin saa tehdä. Jos Jeesus ajoi ruoskalla
rahanvaihtajat temppelistä, saa Hän tehdä muutakin, mikä äkkiseltään kuulostaa
rajulta. Ja on sitten kuitenkin ikuisuusparhaaksi itse kullekin.
Yksi uusi konkreettinen juttu syksyyn on sopinut. Viime
viikonloppuna olin kansalaisopisto kehruukurssilla. Siis opettelimme käyttämään
rukkia. Ja sehän olikin yllättävän innostavaa. Olin hetkittäin ihan lentoon
lähdössä, kun siinä oli jotakin kovin hienoa. Olihan se myös hyvin vaikeaa ja
lanka oli todella epätasaista. Mutta lampaanvillasta tuli kuitenkin lankaa. Oo!
Maatilan ulkorakennusten vinteiltä löytyy kaikenlaista, mm. muutamia rukkeja.
Olen nyt ottanut pari rukkia mökille ja ne ovat siellä nyt kuivumassa ja
sopeutumassa pikkuhiljaa sisälämpötilaan. Tavoitteena olisi katsoa, voisiko
niistä edes jommastakummasta tulla vielä käyttökelpoinen versio.
Lankaa tehdessä oli mielessä myös Saarnaajan kirjan ”Kolmisäikeinen
lanka ei helposti katkea.” (Saarn. 4:12) Tätä on usein pidetty avioliiton
vertauskuvana tai jonkun muun sellaisen yhteyden vertauskuvana, jossa Jeesus
saa olla se kolmas säie. Lankaa tehdessä näin aloittelijan säikeistä tulikin
helposti sellaisia, että säikeissä oli aina vähän paksumpia kohtia ja välillä
hyvin ohuita, sellaisia että luuli, että nyt säie todella katkeaa. Joskus se
katkesikin. Mutta yhteenpunottuina kaksisäikeinenkin oli jo kestävämpi, kun
heikot kohdat eivät osuneen aivan samaan kohtaan. Ja ajatuksena vielä että
siihen olisi punottu kestävä kolmas säie, niin tulihan siitäkin jotenkin
turvallinen olo.
Yhtään en tiedä kauanko tämä myrsky kestää, juuri nyt ei
tyventä näy. Mutta silti pystyy ylistämään Jumalaa ja kiittämään Hänen
teoistaan ja Hänen järjestyksestään. Siitä Kalliosta, joka on kestävä jalkojen
alla. Iloitsemaan Jumalassa, vaikka välillä pärskähtää aaltoja kasvoille ja
joskus pelkää, että kaatuukin. Niin silti ihmeellisesti tämä Kallio kestää ja
on myrskyä vahvempi.
