Jean Sibeliuksen päivä, suomalaisen musiikin päivä. Tämän
syksyn ajatuksiin ja jonkinlaisiin tavoitteisiinkin kuului sähköpianon
hankinta. Jossain vaiheessa näytti jo, että en sittenkään saa sitä aikaiseksi,
mutta toisin kuitenkin kävi. Viime keskiviikkona piano tuli asuntooni ja nyt on
muutamia päiviä sitä sitten ihmetelty. Onhan se hauska, kun digitaalisia
ominaisuuksia on niin kaikenlaisia. Vähän sama kuin lankapuhelimesta vaihtaisi
älykännykkään. Sillä voi myös soittaa, mutta on niin paljon muutakin kikkailua.
Voi testailla läpi valtavan määrän erilaisia soittoääniä konserttipianosta
tuuban kautta merenkohinaan. Laittaa pianon soittamaan itsekseen tai käyttää
sitä vain bluetooth-kaiuttimena. Vasen ja oikea käsi voivat soittaa eri
soittoääntä ja ties mitä. Ja sitten voi soittaa ihan tavallisesti pianoa
tavallisista nuoteista. Kuitenkin volyymia säätäen, ettei naapureita yhtään
haittaa.
En muista ollenkaan, olenko täällä kertonut
musiikkihistoriaani. Lapsena minut siis jossain määrin pakotettiin
pianotunneille. Tuskin olen sitä erityisen vahvasti vastustanut, mutta en kyllä
erityisemmin hinkunutkaan. Olin varmaan aika keskinkertainen piano-oppilas,
joka oppi soittamaan, mutta ei musiikista nauttimaan. En muista kuinka monta
vuotta olen tunneilla käynyt, mutta ehkä jonkunlaisen helpotuksen tunteen
muistan lopettamiseen liittyen.
Jos kristittyjen kokoontumisiin ei liittyisi usein musiikki,
olisin varmaan elänyt vuosikausia ilman mitään lähempää kontaktia musiikkiin.
Kuitenkin kun tilaisuuksissa käy, laulu ja musiikki kulkee vähän niin kuin
automaattisesti mukana, vaikkei sille erityisesti syttyisikään. Ja se on oikein
hieno juttu. Jumala on kuitenkin koskettanut vuosien varrella lukuisten
laulujen, virsien ja ylistyksen kautta. Ja aina on löytynyt niitä, joille
musiikki on ollut tapa olla palvelemassa. Kaiketi näin pikkuhiljaa vuosien
varrella oma asennemaailma musiikkiin on jotenkin parantunut, kun nyt tämmöinen
oma piano –ajatus on näin konkreettiseksi tullut.
Tuntuu kivalta, että piano on tuossa, mutta että se ei
pakota mihinkään. Soitto-opetukseen en ole ainakaan heti lähtemässä, eikä
minkäänlainen julkinen soittaminen ole yhtään tavoitteissa. Vähän sama kuin
viime vuoden akryylimaalaamisen kanssa – ihan vain omaksi huviksi. Netistä
löytyy nykyään niin valtavasti kaikkia soittoaiheisiakin videoita, josta voi
saada ideoita. Voisihan se hyvä olla päästä eroon soitto-ope-traumasta ja olla
joskus vielä ihan oppilaana. Mutta ei kiirehditä sen kanssa. Ja kyllä nyt
pystyn arvostamaan sitä, että lapsena on sinne soittotunneille viety, tuskin muuten
tässä tilanteessa olisin eikä aivan täydestä nollasta olisi innostusta alkaa
opetteluun. Tuntuu, että joku ympyrä sulkeutuu nyt oman pianon äärellä, vaikka
mitään erityisempää uutta alkua en tässä osaakaan nähdä. Ja aikuisena tätä voi
ajatella vaikka motorisena aivojumppana, jos ei muuta iloa irtoa.
Raamatussa on paljon musiikkikuvauksia, psalmien laulukirja,
temppelin ylistäjät, kuningas Daavid säveltäjänä ja paljon muuta. Selvästi
Jumalan juttuja musiikki ja Hän nauttii sydämestä lähtevästä ylistyksestä.
Ilmestyskirjassa kerrotaan, kuinka tulevassa ajassa pyhät laulavat uutta laulua
ja ääni, joka kuuluu on kuin harppujen ääni harpunsoittaji
en soittaessa. (Ilm.
14:3) Musiikki ei lopu tähän maailmaan, vaan jatkuu täydellisenä
Täydellisyyteen.
Tästä tuli nyt näköjään pelkästään musiikkipäivitys. Kerran
näinkin. Tuskin tulee tavaksi. Mutta olen kiitollinen tästäkin pienestä
palasesta elämässä.
”Musiikinjohtajalle. Koorahilaisten viininkorjuulaulu.
Psalmi. Kuinka ihana ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! Minun sieluni ikävöi
ja nääntyy kaipauksesta Herran esipihoihin, sydämeni ja ruumiini kohottaa
riemuhuudon elävälle Jumalalle.” Ps. 84:1-3)
