Myrskyluodolla

Pieni ja hauras olotila. Tämä syksy on ollut hyvin erikoinen. Niin erikoinen, etten voi juuri nyt edes kertoa miten erikoinen. Sydämen myllerryksiä joka suuntaan ja unettomia öitä. Ulkoisesti täysin vakaata ja perusarkea, mutta sisältä kaikkea muuta.

Monet myrskyssä olemisen vertaukset ovat tulleet läheisiksi näinä aikoina. Kuinka sittenkin voi luottavaisesti olla Jeesuksessa turvakalliolla, vaikka ympärillä vellovat niin kovat aallot. Tai opetuslasten tavoin veneessä myrskyävällä merellä pelätenkin, kun Jeesus vain nukkuu. Ja siltikin on Hänen kanssaan samassa veneessä, Hänen joka voi kävellä vedenkin päällä. Hänen, jonka sana tyynnyttää kaikki myrskyt.

Vaikka välillä tuntuu kauhealta, välillä aivan innostavaltakin. Katselee vain myrskyn vellontaa ja tietää, ettei itse voi sille yhtään mitään. Saa vain uskoa, että se, mikä on Jumalasta pysyy, ja muu saakin mennä. Myrskyn mukana lentävät kaikki rakennelmat, mitkä ei ole Jumalan Sanalle rakennettu. Onhan se raskasta välillä katsoa, kun vahvoiksikin kuvitellut rakenteet irtoavat ja lentävät tuulen mukana. Ja kuitenkin näkee, että ne lentävät siksi, ettei niissä ollut Sanan perustusta. ”Jokainen istutus, jota minun taivaallinen Isäni ei ole istuttanut, on juurineen revittävä pois.” (Matt. 15:13)

Ihminen haluaisi tietää jo etukäteen, miten tilanteet päättyvät, mitä on myrskyn jälkeen jäljellä. Kuka on vierellä, kuka on poissa. Sydän kiinnittyy sinne ja tänne ja se on vähän pelottavaa. Haluaisi olla kiinnittyneenä siihen mikä on pysyvää ja joskus on lähes mahdotonta tietää mikä sitä on. Paitsi Jeesus.

Olen rukoillut että saisi irrottaa kaikesta yrityksistä kontrolloida tilanteita. Että saisin olla vain pieni ja katsella mitä Isä tekee. Etten sanoisi Hänelle: ei noin saa tehdä. Jos Jeesus ajoi ruoskalla rahanvaihtajat temppelistä, saa Hän tehdä muutakin, mikä äkkiseltään kuulostaa rajulta. Ja on sitten kuitenkin ikuisuusparhaaksi itse kullekin.

Yksi uusi konkreettinen juttu syksyyn on sopinut. Viime viikonloppuna olin kansalaisopisto kehruukurssilla. Siis opettelimme käyttämään rukkia. Ja sehän olikin yllättävän innostavaa. Olin hetkittäin ihan lentoon lähdössä, kun siinä oli jotakin kovin hienoa. Olihan se myös hyvin vaikeaa ja lanka oli todella epätasaista. Mutta lampaanvillasta tuli kuitenkin lankaa. Oo! Maatilan ulkorakennusten vinteiltä löytyy kaikenlaista, mm. muutamia rukkeja. Olen nyt ottanut pari rukkia mökille ja ne ovat siellä nyt kuivumassa ja sopeutumassa pikkuhiljaa sisälämpötilaan. Tavoitteena olisi katsoa, voisiko niistä edes jommastakummasta tulla vielä käyttökelpoinen versio.

Lankaa tehdessä oli mielessä myös Saarnaajan kirjan ”Kolmisäikeinen lanka ei helposti katkea.” (Saarn. 4:12) Tätä on usein pidetty avioliiton vertauskuvana tai jonkun muun sellaisen yhteyden vertauskuvana, jossa Jeesus saa olla se kolmas säie. Lankaa tehdessä näin aloittelijan säikeistä tulikin helposti sellaisia, että säikeissä oli aina vähän paksumpia kohtia ja välillä hyvin ohuita, sellaisia että luuli, että nyt säie todella katkeaa. Joskus se katkesikin. Mutta yhteenpunottuina kaksisäikeinenkin oli jo kestävämpi, kun heikot kohdat eivät osuneen aivan samaan kohtaan. Ja ajatuksena vielä että siihen olisi punottu kestävä kolmas säie, niin tulihan siitäkin jotenkin turvallinen olo.

Yhtään en tiedä kauanko tämä myrsky kestää, juuri nyt ei tyventä näy. Mutta silti pystyy ylistämään Jumalaa ja kiittämään Hänen teoistaan ja Hänen järjestyksestään. Siitä Kalliosta, joka on kestävä jalkojen alla. Iloitsemaan Jumalassa, vaikka välillä pärskähtää aaltoja kasvoille ja joskus pelkää, että kaatuukin. Niin silti ihmeellisesti tämä Kallio kestää ja on myrskyä vahvempi.

”Hän sanoi heille: ”Miksi olette peloissanne, te vähäuskoiset?” Sitten hän nousi ja nuhteli tuulia ja merta, ja tuli aivan tyven.” (Matt. 8:26)

Häpeää

Marraskuu. Ihan kivaa, ei ainakaan nyt ahdista, vaikka pimeämpi vuodenaika on ottanut vallan. Kynttilät ja levollinen mieli auttavat kovasti asiaa.

Tosin levollisesta mielestä ei voi aina niin puhua, kun mielessä pyörii niin monenlaista. On ihmissuhdeasia, josta on seurannut jo vähän pitkäkestoisempaa levottomuutta ja koen suurta voimattomuutta sen edessä. Ja sitten kaikkea muuta. Selvittelin muun muassa hiukan sukuni osuuksia sisällissodassa ja olen tehnyt myös retkiä joillekin tapahtumapaikoille rukouksen, sovituksen ja sovinnon hengessä. Lisäksi käytiin katsomassa pandoja. Olivatkin todella suloisia otuksia ja olisin voinut katsella niiden bambunsyöntiä vaikka kuinka kauan. Jos pandat olisivat lähempänä, ottaisin varmaankin vuosikortin ja kävisin aina välillä niitä katsomassa. J

Aina välillä mieleen nousee enemmän myös häpeä. Olen siitä täällä ennenkin kirjoittanut. Joskus jonkun kirjan pohjalta ja mitä milloinkin. Se on niin tuttu kaveri ja kuitenkin niin ikävä seuralainen. On mielestäni paljon helpompi vapautua syyllisyydestä kuin häpeästä, joka menee vielä paljon syvemmälle. On häpeä koko olemassaolostani tai ainakin häpeä todella monista perustarpeistani.

Viime viikolla sain kosketuksen häpeääni seuraavalla tavalla: Eräs henkilö joutui tekemään työn, johon en itse ollenkaan pystynyt. Minulla ei ollut kykyä edes auttaa häntä, vaan jouduin vain katselemaan vierestä, kun tämä toinen teki jotakin äärimmäisin fyysisin ponnistuksin. Hän teki sen minun takiani ja tavallaan olin kiitollinen, että tämä asia tuli tehdyksi. Kuitenkin tämä toinen joutui tilanteessa jo jotenkin niin äärimmilleen, niin sitten siitä tulikin jotenkin hävettävä kokemus. Että minun tarpeeni aiheuttikin näin suuren työn. En olisi halunnut että hän joutuu sellaiseen tilanteeseen.

Se, että joku joutuu kärsimään vuokseni aiheuttaa minulle häpeän tunteen. On vaikea ottaa rakkautta vastaan. Häpeän alle kätkeytyy monet hyvin perustarpeet, syömiseen, lepoon, henkiseen ja fyysiseen läheisyyteen liittyvät. Kaikissa niissä on elementtejä, jotka herkästi laukaisevat häpeän tunteen, jos tulevat esiin jollain tietyllä tavalla. Tarpeitani, joita ehkä jotenkin on pitänyt peittää tai joiden vuoksi joku toinen on joutunut kärsimään tavalla, jota en olisi halunnut.

Se, että joku toinen teki puolestani raskaan asian, enkä itse pystynyt yhtään auttamaan vei ajatukseni myös Jeesukseen. Hän otti häpeälliset syntini omasta tahdostaan, kantoi ja kärsi ne ristille sovittaakseen syntini. En pysty häntä siinä mitenkään auttamaan. Ja jotenkin sekin aiheuttaa häpeää, tuo kärsimys minun takiani. Mutta sitten kuitenkaan ei. Hän oli vapaaehtoinen. Sen Hän oli tullut tekemään, sitä varten maailmaan tullut. ”Te tiedätte, että hän ilmestyi ottamaan pois synnit.” (1. Joh. 3:5)

Toisen kärsimys minun takiani aiheuttaa helposti kiitollisuudenvelan, aivan kuin minun pitäisi jotenkin yrittää korvata toisen kärsimys, vaikka en siihen mitenkään pysty. Jumalasuhteeseenkin voi tulla velvollisuudentunnetta aivan kuin jälkeenpäin minun nyt pitäisi yrittää hyvittää Jeesuksen kärsimyksiä. Ei Hän varmastikaan halua sitä. Ei minulla ole mitään miten sitä voisin hyvittää. Kunpa voisi vapautua kaikesta velvollisuudentuntoisesta yrittämisestä ja ottaa kaiken armon vain kiitoksella vastaan. Kiitos.

Perustarpeisiin ja olemassaoloon liittyvä häpeä on vaikea, koska se tulee erityisesti esiin lähisuhteissa. Tai niiden puutteena, koska ei sitten edes pysty päästämään ketään niin lähelle, että asiat pääsisivät kunnolla valoon ja voisivat parantua terveiksi. Tarvitaan hyvin armollista ja ymmärtäväistä seuraa, että asioissa voi päästä eteenpäin, koska niin helposti laittaa ”luukut kiinni”, jos yhtään tuntuu, että häpeä vain lisääntyy. Mutta toisaalta on kyllä hyvä uskaltautua kohtaamaankin häpeää ja koittaa ajatella siitäkin että sekin on vain tunne. Niin kauhealta kuin se sitten sattuukin juuri silloin tuntumaan, kun johonkin vanhaan haavaan osutaan.

On se ihmeellisen vaikeaa välillä, vain se olemassa oleminen. Jo pelkän olemassaolon ylle on niin kaikenlaista verkkoa ja seittiä heitettynä. Ollaan jossain niin syvällä, että itse ei oikein niistä tunteista otetta saa. Jotenkin siihen tarvitaan ulkopuolisen armollista katsetta. Nähdyksi tulemista ja sitten rakkauden ja armon peitettä. Jumalaa ja toista ihmistä.

”Ennen kaikkea olkoon teidän rakkautenne toisianne kohtaan kestävä, sillä rakkaus peittää syntien paljouden.” (1. Piet. 4:8)