Love never fails

Heinäkuu alkaa olla jo loppupuolellaan. Sateista ja viileääkin on tässä kuussa ollut helteisen kesäkuun jälkeen. Peltokasvit ottaisivat vastaan mieluummin sateisen kesäkuun ja helteisen heinäkuun, mutta onneksi ihminen ei voi niitä valintoja tehdä. Elokuun säillä on iso merkitys siihen, minkä laatuista vilja tulee olemaan.

Kesäasustelu mökissä jatkuu, enkä kerrostalolle ole ollenkaan kaivannut. Ehkä tässä jotenkin vähän näkee sitäkin, että aika vähillä varusteilla tulee toimeen. ”Kun meillä on ruoka ja vaatteet, tyytykäämme niihin.” (1. Tim. 6:8) En ollenkaan sano, että elämäni olisi niukkaa ja minimalistista, mutta kyllä tällainen pitkälti maatilalla eläminen ehkä jotakin rönsyjä karsii. Tai sitten se on vain mökkihöperöitymistä, kun näkee muita ihmisiä niin harvoin. Jonain viikonlopun päivinä olen käynyt vähän kerrostalolla järjestelemässä tavaroita. Kaapit pursuavat siellä kaikenlaista, mistä voisi hyvin hankkiutua eroon, kun niin montaa asiaa vain säilyttää vaikka ei tarvitse. Ehkä sitäkin energiaa vielä joskus annetaan. ”Aika on  säilyttää ja aika viskata pois.” (Saarn. 3:6).  Täällä maatilalla taas voisin käyttää varmaan useamman vuoden pelkkään tavaroiden lajitteluun ja järjestelyyn, kun materiaalia on kertynyt useamman sukupolven ajalta. Nähtäväksi jää, onko joskus aikaa ja intoa siihen. Tähän mennessä ei ole ollut, eikä oikein mahdollisuuksiakaan.

Vaikka elämäni voisi olla tällaista hiljaiseloa ihan muutenkin, onhan tämä korona oman lisänsä tuonut. Vaikka tapauksia ilmenee Suomessa nyt vähän, niitä kuitenkin edelleen ilmenee. Ja monissa maissa tilanne on hyvin paha. Israeliin tuli ensimmäistä aalto paljon pahempi toinen koronaaalto tässä kesällä. Ja Ruotsi on ollut kuuluisa paljoista tartunnoistaan, eli nämä kaksi maata joissa olen viime vuosina eniten käynyt on molemmat huonossa tilanteessa. Pietari on se kohde, minne seuraavaksi haluaisin matkustaa, mutta Venäjälle ei nyt tässä tilanteessa tarvitse haaveilla ollenkaan.  Ja nyt kun on täällä maalla ollut hyvin pienissä piireissä, niin välttämättä ihan tavallinen bussi-, tai junamatkakaan Suomen sisällä ei tässä tilanteessa innostaisi, ellei siihen olisi todella hyvää syytä. Reviiri on siis ollut vähän pieni, mutta ehkä on sitten paremmin pystynyt keskittymään siihen pieneen kuvioon ja siinäkin suhteessa todennut, että vähemmälläkin pärjää. Varsinkin kun ympärillä on ollut Suomen kaunis kesä.

Ilman Jeesusta ja Jumalan Sanaa olisi kuitenkin kauhean tyhjää. Myös nyt neljä kuukautta joka aamu skypessä kokoontunut Raamattu- ja rukouspiiri on ollut oikein hieno juttu. Ilman sitä olisin saattanut olla hyvinkin paljon masentuneempi tänä aikana. Jumalan Hengen puhuttelut kulkevat jossakin siellä mistä vähän jo viimeksi kirjoitin. Oman hyvyyden tarpeen alueella. On ollut jotenkin hyvin vapauttavaa nähdä tarvettaan olla jotakin tai jonkinlainen omissa ja toisten silmissä. Nähdä, tunnustaa sitä Jumalalle, ja saada tilalle Hänen antamaa vapautta. Ettei tarvitse niin kovasti ylläpitää jotakin kuvaa, vaan saa olla syntinen ja Jeesuksen vanhurskauteen puettu. Ei tarvitse itse koittaa peittää mitään, vaan saa luottaa Jumalan antamaan täyteen vaatetukseen. Tekopyhyyttä löytyy ja rakkaudettomuutta hyvin paljon. On jotenkin kamala huomata taas edelleen miten rakkaudeton olen. Niin kovasti sitä haluaisi peittää ja sitten yrittää olla jotenkin hyvä ja tehdä hyviä tekoja. Mutta kun ne nousevat jostain muusta kuin rakkaudesta, ovat ne sitten kuitenkin raskaita taakkoja. Tämä on vaikea alue. Ei Jumalalle ole yllätys, etten rakasta. Ja kuitenkin kehotus rakkauteen, on harvinaisen selvä. Tässä on niin tyhjyyden ja mahdottomuuden äärellä. Kehotuksia rakkauteen mihin ei pysty, ja jos sitä itse yrittää, niin siitä tuleekin jotakin muuta, tekopyhyyttä ja omavanhurskautta.

”Mutta toivo ei tuota pettymystä, sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu.” (Room. 5:5). ”Mutta Hengen hedelmä on rakkaus..” (Gal. 5:22). ”Me rakastamme, koska hän on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19) ”Joka ei rakasta, ei tunne Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus.” (1. Joh. 4:7).

Niin. Onhan se vähän nolon oloista, että on ollut 20 vuotta uskossa ja silti tuntuu, ettei rakasta, eikä tunne Jumalaa tältä rakkauden puolelta. Toisaalta se taas on helpotus. Ei tarvitse yrittää itse mitään, vaan uskoa vain siihen että Jumalan Henki siihenkin suuntaan edelleen vie ja että Jumalasta voi aina ja edelleen oppia tuntemaan jotakin uutta. Olkoon se sitten tämä outo ja kummallinen asia kuin rakkaus minun kohdallani. Ehkä vähemmän tietämistä ja oikeassa olemista ja herkkyyttä nähdä. Vai mitä ikinä Jumala sitten tekeekin. Mahdottomalta tuntuu, mutta mahdottomaan Hän kykenee. Tyhjä on sydän, mutta tyhjästä Hän elämää luokin. On vapauttavaa, ettei Hän sitä minulta odota eikä vaadi, kun en siihen kykene. Kunpa en vaatisi itseltänikään.

”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10)

Haudontahaaveet

Ei se sitten toteutunut – se ajatus mikä tuli kanojen kuoleman jälkeen ja mistä olin hetken hyvin innoissani. Aloin nimittäin haaveilla hautomisesta ja tipuista. Suunnittelin hommaavani hautomakoneen ja sitten hautoa tipuja niistä munista, joita olivat jääneet jäljelle edesmenneestä kanalaumasta. Yhdeltä tutulta olisi saanut hautomakoneen lainaksikin ja ajatus omassa mökissä kuoriutuvista piipertäjistä oli jotenkin niin hellyyttävä. Että näiden kanojen ja hyvätapaisen kukon elämä olisi jatkunut vielä tipujen muodossa ja olisi saanut katsella niiden elämää.

Mutta se sitten jäi, koska syksyllä ei olisi ollut paikkaa, minne kananuorikot laittaa. Olenhan edelleenkin vain tämmöinen kesäkananpitäjä. Eli hyvä sitten näinkin. Suloista on, että siellä paikassa mistä kesäkanat tulivat, on tämän kuolemantapauksen jälkeen alkanut joku kana hautomaan ja tipuja odotetaan. Harmittelin kettuasiaa erityisesti tämän 10-v tytön puolesta, jonka erityislemmikkejä kanat ovat, ja nyt sitten Jumala on järjestänyt sinne todennäköistä perheenlisäystä ja tulevaa tipuiloa tapauksen jälkeen. Ei tarvittu hautomakoneita siihen asiaan ja keinotekoisia yrityksiä. Idea oli kuitenkin itselle innostusta tuova ja auttoi pettymyksessä eteenpäin, vaikkei sitten toteutunutkaan. Munat on nyt paistettu ja syöty.

Tiput kanauraltani vielä puuttuvat. Näin paljon en ole niistä koskaan ennen haaveillutkaan kuin mitä nyt hetken ehti. Tavallisesti olen ajatellut, että jos sitten kenties joskus vielä olisi omia kanoja ympäri vuoden, niin sitten voisi nähdä hautovankin kanan ja tipuja. Tämä yllättävä kettutapahtuma heti alkukesästä sai miettimään ihan uudella lailla tipujen mahdollisuuksia näissäkin oloissa. Mutta kun ajatus ei saanut vihreää valoa, niin olen siihen jo aivan sopeutunut ja taas kanattomaankin elämään. Ei nyt onneksi ole kanojen varassa tämä elämä sentään. Tänne muistettavien asioiden kirjaan jää tämäkin tapahtuma. Olisiko Jumalalla jotakin muuta vielä varattuna tälle kesälle, kun tipunhoitoa ei tule olemaan ohjelmassa?  Enhän edes kunnolla olisi etukäteen osannut ajatella, millaiset olot tiput olisivat tarvinneet ja olisiko niitä ollut täällä edes mahdollisuutta kunnolla järjestää. Ja silti se tipulaatikko omassa kodissa oli vain niin hellyyttävä ajatus.. Olin jo kutsumassa myös ties kenenkin lapsia katselemaan tipuja. Vaikka itse olisin varmaan ollut paljon innostuneempi kuin kenenkään lapsi..

Heinäkuun alusta asti on jo eletty ilman tipuhaaveita eli ajatukset ovat kyllä kääntyneet ihan muualle, vaikka tässä kirjoittaessa niitä hetken vielä lämmittelinkin. Ja kaikenlaisille ajatuksille kyllä tilaa riittää, ehkä vähän liikaakin. Onhan tämä koronakesä kuitenkin vielä vähän erilainen kuin aiemmat kesät. Ei paljon erilainen, mutta vähän erilainen. Normaalistikin eläisin maatilan arkea, mutta ehkä sitten olisi kuitenkin joskus jotain extrajuttuja. Kuten vaikka lähikaupungin heinäkuinen kristillisen musiikin ”festivaali” ja sen siihen liittyvät jutut missä on ollut mukana. Nyt ei ole ollut mitään mitä odottaa ja mikä muuttaisi arkiset päivät. Mutta kyllä sitä arjessakin onneksi ihan riittävästi tapahtuu, että kyllä tämä näinkin menee.

Ja on sitten tilaa niille ajatuksille. Viime aikoina olen miettinyt muun muassa itsekkyyttä. Kuinka se kuitenkin niin paljon minussa vaikuttaa. Homman mietintä lähti tällä kertaa oikeastaan siitä, kun annoin eräälle yrittäjälle 10 euroa ylimääräistä pyydetyn hinnan lisäksi. Asia ei kuitenkaan jäänyt siihen, vaan sen jälkeen halusin kertoa muillekin, että olin ollut näin antelias. Rahatkin olivat maatalousyhtymä rahoja eivätkä suoraan omiani ja koko asian selitys oli pelkkää halua kertoa vain omasta ”hyvyydestä”. Myöhemmin kyllä vitsailtiin torvisoittokunnankin kutsumisesta paikalle liittyen Jeesuksen puheeseen:  ”Kun siis annan almuja, älä soitata torvea edelläsi, niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kaduilla, jotta ihmiset ylistäisivät teitä.”(Matt. 6:2). Vaikka ylimääräisen kympin antaminen tulikin mielestäni ihan vilpittömästä sydämestä, asian edelleen mainostaminen paljasti kyllä haluni olla hyvän ihmisen maineessa. Ja kun tätä hyvää maineen halua on ajatellut enemmän, sen kyllä löytää monista asioista. Toisaalta lukkona ja esteenä, kun ei halua tehdä asioita, missä tietää, että se romuttuu (kuten läheiset ihmissuhteet..) ja toisaalta epämääräisenä motiivina jollekin asioille, mitä sitten tekee ja kuitenkin väsyy, kun kaikki ei olekaan vaan pelkästä rakkaudesta nousevaa.

Haluaisin kyllä päästä irti tarpeesta olla ihmisten silmissä hyvä. Ettei tällaisen tarpeen tarvitsisi vaikuttaa valintoihini vaan uskaltaisi olla sitä mitä on. Armahdettu syntinen. Ei muita parempi eikä huonompi.

Olen täälläkin vuosien varrella kirjoittanut tunteesta ja kokemuksesta, että on kuoren sisällä. Tuntuu, että Jumala on pikkuhiljaa jotakin tehnyt, eikä kokemus ole enää vahva. Mutta en sano, että se olisi myöskään täysin poistunut. Edelleen koen tarvetta suojautua enemmän tai vähemmän seurasta riippuen ja tällainen hyvän ihmisen kulissi osa sitä. Sen vangiksi en kuitenkaan haluaisi jäädä, vaan toivon, että Jumalan armon hautomakone toimii edelleen ja Hänen elämänsä saa tilaa kasvaa. Ja miksei Hän jaksaisi, kun kerran on täynnä armoa ja totuutta eikä muuta olekaan. Armoa ja totuutta, niitä tässä kovasti edelleenkin tarvitaan. Syvemmälle ja syvemmälle.

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me katselimme hänen kirkkauttaan, sellaista kirkkautta kuin ainutsyntyisellä Pojalla on Isältä, ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:14)