Ei se sitten toteutunut – se ajatus mikä tuli kanojen
kuoleman jälkeen ja mistä olin hetken hyvin innoissani. Aloin nimittäin
haaveilla hautomisesta ja tipuista. Suunnittelin hommaavani hautomakoneen ja
sitten hautoa tipuja niistä munista, joita olivat jääneet jäljelle
edesmenneestä kanalaumasta. Yhdeltä tutulta olisi saanut hautomakoneen
lainaksikin ja ajatus omassa mökissä kuoriutuvista piipertäjistä oli jotenkin niin
hellyyttävä. Että näiden kanojen ja hyvätapaisen kukon elämä olisi jatkunut
vielä tipujen muodossa ja olisi saanut katsella niiden elämää.
Mutta se sitten jäi, koska syksyllä ei olisi ollut paikkaa,
minne kananuorikot laittaa. Olenhan edelleenkin vain tämmöinen kesäkananpitäjä.
Eli hyvä sitten näinkin. Suloista on, että siellä paikassa mistä kesäkanat
tulivat, on tämän kuolemantapauksen jälkeen alkanut joku kana hautomaan ja
tipuja odotetaan. Harmittelin kettuasiaa erityisesti tämän 10-v tytön puolesta,
jonka erityislemmikkejä kanat ovat, ja nyt sitten Jumala on järjestänyt sinne todennäköistä
perheenlisäystä ja tulevaa tipuiloa tapauksen jälkeen. Ei tarvittu
hautomakoneita siihen asiaan ja keinotekoisia yrityksiä. Idea oli kuitenkin
itselle innostusta tuova ja auttoi pettymyksessä eteenpäin, vaikkei sitten
toteutunutkaan. Munat on nyt paistettu ja syöty.
Tiput kanauraltani vielä puuttuvat. Näin paljon en ole
niistä koskaan ennen haaveillutkaan kuin mitä nyt hetken ehti. Tavallisesti
olen ajatellut, että jos sitten kenties joskus vielä olisi omia kanoja ympäri
vuoden, niin sitten voisi nähdä hautovankin kanan ja tipuja. Tämä yllättävä
kettutapahtuma heti alkukesästä sai miettimään ihan uudella lailla tipujen
mahdollisuuksia näissäkin oloissa. Mutta kun ajatus ei saanut vihreää valoa,
niin olen siihen jo aivan sopeutunut ja taas kanattomaankin elämään. Ei nyt
onneksi ole kanojen varassa tämä elämä sentään. Tänne muistettavien asioiden
kirjaan jää tämäkin tapahtuma. Olisiko Jumalalla jotakin muuta vielä varattuna
tälle kesälle, kun tipunhoitoa ei tule olemaan ohjelmassa? Enhän edes kunnolla olisi etukäteen osannut
ajatella, millaiset olot tiput olisivat tarvinneet ja olisiko niitä ollut
täällä edes mahdollisuutta kunnolla järjestää. Ja silti se tipulaatikko omassa
kodissa oli vain niin hellyyttävä ajatus.. Olin jo kutsumassa myös ties kenenkin
lapsia katselemaan tipuja. Vaikka itse olisin varmaan ollut paljon
innostuneempi kuin kenenkään lapsi..
Heinäkuun alusta asti on jo eletty ilman tipuhaaveita eli ajatukset
ovat kyllä kääntyneet ihan muualle, vaikka tässä kirjoittaessa niitä hetken
vielä lämmittelinkin. Ja kaikenlaisille ajatuksille kyllä tilaa riittää, ehkä
vähän liikaakin. Onhan tämä koronakesä kuitenkin vielä vähän erilainen kuin
aiemmat kesät. Ei paljon erilainen, mutta vähän erilainen. Normaalistikin
eläisin maatilan arkea, mutta ehkä sitten olisi kuitenkin joskus jotain
extrajuttuja. Kuten vaikka lähikaupungin heinäkuinen kristillisen musiikin ”festivaali”
ja sen siihen liittyvät jutut missä on ollut mukana. Nyt ei ole ollut mitään
mitä odottaa ja mikä muuttaisi arkiset päivät. Mutta kyllä sitä arjessakin
onneksi ihan riittävästi tapahtuu, että kyllä tämä näinkin menee.
Ja on sitten tilaa niille ajatuksille. Viime aikoina olen
miettinyt muun muassa itsekkyyttä. Kuinka se kuitenkin niin paljon minussa
vaikuttaa. Homman mietintä lähti tällä kertaa oikeastaan siitä, kun annoin
eräälle yrittäjälle 10 euroa ylimääräistä pyydetyn hinnan lisäksi. Asia ei
kuitenkaan jäänyt siihen, vaan sen jälkeen halusin kertoa muillekin, että olin
ollut näin antelias. Rahatkin olivat maatalousyhtymä rahoja eivätkä suoraan omiani
ja koko asian selitys oli pelkkää halua kertoa vain omasta ”hyvyydestä”.
Myöhemmin kyllä vitsailtiin torvisoittokunnankin kutsumisesta paikalle liittyen
Jeesuksen puheeseen: ”Kun siis annan
almuja, älä soitata torvea edelläsi, niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja
kaduilla, jotta ihmiset ylistäisivät teitä.”(Matt. 6:2). Vaikka ylimääräisen
kympin antaminen tulikin mielestäni ihan vilpittömästä sydämestä, asian
edelleen mainostaminen paljasti kyllä haluni olla hyvän ihmisen maineessa. Ja
kun tätä hyvää maineen halua on ajatellut enemmän, sen kyllä löytää monista
asioista. Toisaalta lukkona ja esteenä, kun ei halua tehdä asioita, missä
tietää, että se romuttuu (kuten läheiset ihmissuhteet..) ja toisaalta
epämääräisenä motiivina jollekin asioille, mitä sitten tekee ja kuitenkin
väsyy, kun kaikki ei olekaan vaan pelkästä rakkaudesta nousevaa.
Haluaisin kyllä päästä irti tarpeesta olla ihmisten silmissä
hyvä. Ettei tällaisen tarpeen tarvitsisi vaikuttaa valintoihini vaan uskaltaisi
olla sitä mitä on. Armahdettu syntinen. Ei muita parempi eikä huonompi.
Olen täälläkin vuosien varrella kirjoittanut tunteesta ja kokemuksesta,
että on kuoren sisällä. Tuntuu, että Jumala on pikkuhiljaa jotakin tehnyt, eikä
kokemus ole enää vahva. Mutta en sano, että se olisi myöskään täysin poistunut.
Edelleen koen tarvetta suojautua enemmän tai vähemmän seurasta riippuen ja tällainen
hyvän ihmisen kulissi osa sitä. Sen vangiksi en kuitenkaan haluaisi jäädä, vaan
toivon, että Jumalan armon hautomakone toimii edelleen ja Hänen elämänsä saa tilaa
kasvaa. Ja miksei Hän jaksaisi, kun kerran on täynnä armoa ja totuutta eikä
muuta olekaan. Armoa ja totuutta, niitä tässä kovasti edelleenkin tarvitaan.
Syvemmälle ja syvemmälle.
