Viime maanantaina, 22.6., se tapahtui. Menin aamupäivästä
tervehtimään kanoja ja päästämään niitä vapaaksi häkistään. Normaalisti kanat
tulivat häkin ovelle askeleeni kuullessaan odottamaan astelemistaan päivän
ajaksi laajempaan reviiriin. Tuona aamuna ovella ei ollut yksikään. Huhuilin
kanoja ja menin häkkiin kurkistelemaan pensaiden alle jos jostain syystä
olisivat piiloutuneet sinne. Ei ketään missään eikä mitään ääntä. Sisäkatoksen
oven suulla oli oudosti muutama höyhen.
Menin sisään ja orsi- ja munintapesien puolella vastassa oli
traaginen näky. Höyheniä pöllynneenä yltympäri ja maassa kolme kuollutta kanaa.
Soittelin tukijoukkoja paikalle ja tutustuimme tarkemmin tilanteeseen. Kukkoa
ja Kermaa ei löytynyt mistään. Häkin alle oli kaivettu kuoppa ja joitain Kerman
höyheniä löytyi vähän kauempaa. Kukosta jäi vain muutama pyrstösulka.
Kettuun en ole osannut varautua. Niitä ei ole täällä näkynyt
ja useampi kanakesä on jo takanapäin. Häkin reuna on ollut maantasalla, mutta
kettua varten verkkoa pitäisi ilmeisesti olla vielä maankin alla, ettei
kaivautuminen olisi mahdollista. Kanojen orsi oli myös sen verran matalalla,
etteivät ole voineet paeta ylöspäin. Kaikki kanat menivät. Kukko ja Kerma ketun
takeawayna, Riinissä oli pieni haava, Histaminissä ja Merissä ei näkynyt mitään
ulkoisia jälkiä. Kenties ovat kuolleet kauhusta tai lyöneet itsensä
säntäilessään.
On edelleenkin vähän surumielinen olo tästä. Vähän vaikea
uskoa että tällaista oikeasti nyt sitten tapahtui. Hieno kukkoni päätyi ketun
suuhun varmasti ensimmäisenä puolustaessaan laumaansa. Mutta kaikki ne on
yllätetty orrelta nukkumasta, kun siellä ”orsihuoneessa” kaikki kuolleetkin
olivat. Riini, Histamini ja Meri haudattiin pian löytymisensä jälkeen.
On haikea olo omasta puolestani, mutta myös 10-v tytön
puolesta, jonka kanoja nämä olivat. Ja jonka lempikana Meri meni tässä mukana. Kanat
ehtivät olla vain vajaa kolme viikkoa, kun kanakausi jo päättyi näin
dramaattisella tavalla. Hyviä puolia oli kai se, ettei jäljelle jäänyt jotain
henkitoreissaan olevaa raadeltua, joka olisi pitänyt vielä itse lopettaa. Olen
myös ihan tyytyväinen että kettu vei kukon, koska sen näkeminen kuolleena olisi
ollut minulle kovin ikävää.
Olen rukoillut kanoille varjelusta ja sitten kävi näin.
Miksei Jumala varjellut kanoja? Näitäkin kysymyksiä on ollut. Mutta myös usko
siihen että kaikella on tarkoituksensa eikä mikään tapahdu Jumalan sallimatta.
Olen pelännyt, että kanoille tapahtuu jotain - että vaikka haukka nappaa jonkun
yhden, kun ovat ulkoilemassa. Vaikka pahin mahdollinen nyt tapahtui, ei se
sitten kuitenkaan ollut niin kamalaa. Surussa on jotain siunattua eikä
itsesyytös ole juurikaan tullut vieraaksi. Vaikka häkeistä onkin vielä
oppimista.
Toisaalta surullista ja toisaalta ne olivat vain kanoja.
Vaikka kukko olikin pari kertaa sylissäni, mikään kana ei myöskään ollut
semmoinen samanlainen lemmikkikana itselle kuin toissavuoden Kanatuinen.
Suru on hyvää ja rauhoittavaa. Surullinen voi saada
lohdutuksen. Ja kuitenkaan en ole tätä menetystä itkenyt, niin iso se ei ole
ollut. Tuntuu tyhmältäkin verrata viiden lainakanan menetystä Jobin todellisiin
omaisuuden ja lapsien menetyksiin, mutta kaiketi hänen asennetta voi opetella
pienissäkin asioissa: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!”
(Job 1:21) ja ”Otammehan vastaan Jumalalta hyvää, emmekö ottaisi vastaan myös pahaa?”
(Job. 2:10)
Turmapäivän iltana sain uudenlaisen ajatuksen seuraavista
kana-askelista ja innostuin kyllä oikein kovasti. Niin paljon että
surumielisyys kääntyi aivan kokonaan pois, kun olin hetken aivan lentoon
lähdössä tästä uudesta ajatuksesta.
Ajatus on kuitenkin sellainen, että sitäkään en pysty yksin toteuttamaan
ja on muiden päätäntävallassa toteutuuko juttu. Eli asia on Jumalan kädessä ja
luotan, että Hän avaa muidenkin mielen, jos on Hänen tarkoituksensa ja
aikataulunsa, että tämä kuvio toteutuu. Ja jos ei, niin oikein hyvä niinkin.
Nähtäväksi siis jää, oliko kanakausi nro 5 tässä, vai vieläkö se jatkuu
jonkinlaisin kääntein. Ensi viikolla pitäisi selvitä saako ajatus vihreää vai
punaista valoa.
Muuten on ollut hyviä päiviä. Vaikka kasvit pelloilla eivät
tykkää helteistä ja sato on jo osumansa saanut kuivuudesta, itse on kuitenkin
helteistä nauttinut. Kesävieraslampaat tulivat reilu viikko sitten ja niitä on
käyty siskonlasten kanssa rapsuttelemassa. Jokiuintia on harrastettu monta
kertaa päivässä ja meressäkin olen ollut pari kertaa jo. Trooppinen lämpö
tuntuu mukavalta, vaikka viilennystä ja sadettakin jo kaivattaisiin. Olen
kiitollinen, ettei tarvitse olla kerrostalon 30 asteessa, mökissä ollaan vasta
26 asteen sisälämpötilassa. Ja jokapäiväinen skyperaamattupiiri jatkuu
edelleen, mikä on suorastaan ihmeellistä.
Tällaisissa tunnelmissa siis näin alkavaan viikonloppuun
tällä kertaa. Siunauksin!
”Herra siunatkoon sinua Siionista, hän, joka on tehnyt
taivaan ja maan.”(Ps. 134:3)
