Elämää kuoleman jälkeen

Osanottokukkasia, addresseja ja puheluita. Keskustelut hautapaikasta, -kivestä, arkun kantajista ja vainajan kuljetus sairaalalta kappelin kylmiöön. - Ketkä pitävät lapsenlapsien vasemmista käsistä kiinni, että he voivat oikealla kädellä heittää kukkasen hautakuoppaan? Kuolinilmoitusta helpotti että vainaja oli jo 10 vuotta sitten kirjannut värssyn valmiiksi.

Äitini siirtyi ajasta ikuisuuden puolelle reilu viikko sitten, 21.8. Sairaalasta soitettiin aamulla, että aamuyön tunteina hän oli nukkunut pois. Mitä ilmeisimmin nukkuessaan, koska ainakin aiemmin käynyt hoitaja oli nähnyt hänet nukkumassa. En ole ennen vainajaa livenä nähnyt ja sekin vähän jännitti. Mutta turhaan. Hän oli hyvin levollisen ja kauniin näköinen ja aika pitkäksikin venynyt aika ruumiin äärellä jäi hyväksi muistoksi kaikessa haikeudessaan. Oli se sitten kuitenkin vähän yllätys, kun kuntoutusosastolla oli ja pientä kuntoutumista oli jo alkanut tapahtua. Toisaalta hän oli 85v ja kyllä heikossa kunnossa. Ja itse niin valmiina lähtemään.

Olen aika väsynyt. Unet ovat olleet vähän huonoja viimeisen viikon aikana. Päässä pyörii niin kaikenlaista. Hyviä muistoja ja kaipausta, itsesyytöksiäkin ankaruudestani häntä kohtaa, hautajaisiin ynnä muuhun kuoleman jälkeiseen elämään liittyviä käytännön asioita, konkreettisen arjen muutos maatilalla kun äiti ei ole enää pitämässä järjestystä, toisten tunteet ja reaktiot asioihin, oman paikan ihmettely. Ja ties mitä muuta.

”Näin on myös kuolleiden ylösnousemus: Kylvetään katoavaisuudessa, nousee katoamattomuudessa. Kylvetään alhaisuudessa, nousee kirkkaudessa. Kylvetään heikkoudessa, nousee voimassa.” (1. Kor. 15:42-43) Äidin kohdalla on niin selkeää, että hän kuoli uskossa Herraan Jeesukseen. Ei tarvitse arvuutella ja se on suuri lohdutus. Nyt on kaikki kirkasta ja täydellistä hänen kohdallaan.

Luulin, että haluaisin kirjoittaa enemmän, mutta en nyt näköjään jaksakaan. Kaikki on vielä liian sekavaa, jäsentymätöntä ja henkilökohtaistakin kirjoittamiseen. Hautajaiset ovat vasta viikon päästä ja myöhemmin pidettävien muistoseurojen ajankohtakin päättämättä.

”Kun syntinen saa
näin nukkua haavoihin Herran,
niin helmasta maan
hän riemuun on nouseva kerran.”

Virsi 244, 3. säk., ädin toive kuolinilmoitukseen

Muutosta maalla

Lepopäivä on ollut tarpeen. Makailin auringossa ja pulahdin 19 asteisessa jokivedessä. On ihanaa, että elokuussa on ollut taas oikein lämpimiäkin päiviä. Se on hienoa puintien kannalta ja se on hienoa ihan muuten vaan. Kesää on vielä jäljellä. Mutta olen kyllä ollut väsynytkin.

Muutos alkoi 2 viikkoa sitten. 85-vuotias äitini näki harhoja, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Lopulta hän sai 6 päivän sisällä kolme eri diagnoosia, joista viimeisin oli aivoinfarkti. Tästä viimeisimmästäkin diagnoosista on kulunut viikko, ja hän on nyt sairaalassa neurologisella kuntoutusosastolla. Oikean puolen raajat eivät liiku ja kaikenlaista muutakin seuraamusta aivoinfarktista on tullut. On mahdotonta tietää tai arvailla, miten kuntoutuminen etenee ja miten tässä kaikki hoitamiseen ja asumiseen liittyvät asiat tulevat menemään. Päivä kerrallaan ollaan menty, mutta muutos on tapahtunut, se on selvää.

Jumalan johdatuksen on saanut kyllä kokea viimeisen kahden viikonkin aikana. Ensimmäisellä sairausviikolla olin ahdistunut joistakin asioista, mutta olin kiitollinen että sain niitä murheita sitten ystävien kanssa jakaa. Tällä jälkimmäisellä, infarktin jälkeisellä viikolla on ollut rauhallisempi ja hyvinkin kannettu olo. Nyt tiedetään mikä häntä vaivaa ja hoidetaan oikeaa asiaa. Kuntoutumisensa ja kaikki päivänsä ovat sitten Jumalan kädessä.

Itse olen joutunut miettimään taas jaksamiseen liittyviä kysymyksiä. Tätä muutosta on ehkä vaikea kuvailla. Äitini on ollut jo tähänkin asti ja erityisesti keväästä alkaen aika heiveröisessä kunnossa oman haastavan liikumisensa takia. Hän on kulkenut erittäin varovaisesti ja hitaasti rollaattorilla, mutta koska pää on toiminut normaalisti hänellä on kuitenkin ollut rooli maatilalla ja oman kotitaloutensakin askareissa. Vaikka olen kesälläkin tässä paljon arjen kuvioissa ollut, niin vaikka muutos ei ole kovin iso nyt kun äiti onkin pois, on se kuitenkin muutos. Olen ollut väsynyt ja miettinyt mihin väliin superhitaasti rollaattorilla etenevä henkilö on ehtinyt kaikki tehdä mitä hän on tehnyt.

Koen tässä uudessa tilanteessa jotakin painetta, enkä edes osaa kunnolla sanoa mitä se on. Kenties vastuuta ja velvollisuudentuntoa. Kenties epäonnistumisen pelkoa. Kenties yksinäisyyttä ja ihan vaan väsymystä. Tietyt rutiinit, jotka nyt pyörivät ovat kuitenkin äidin luomia ja nyt sitten pyörin siinä pyörässä. Kuitenkin ne ovat taas ihan hyviäkin juttuja ja ilman niitä arki olisi paljon kaoottisempaa. Välilllä on hyviä päiviä ja keveitä hetkiä, välillä taas ahdistaa että tätäkö tämä nyt sitten on. Toimintaa velvollisuuksien vuoksi vailla sisäistä iloa ja rauhaa.

Jotenkin on kuitenkin aivan liian aikaista sanoa paljonkaan mitään tästä tilanteesta. Rukoilen Jumalalta Hänen ajatuksiaan tähän tilanteeseen. Armollisuutta itselle ja luottamusta Herraan. Olen moittinut äitiä arjen asioiden murehtimisesta ja nyt teen itse aivan sitä täysin samaa.

Mutta kiitos Jeesus että autat taas lisää näissä uusissakin vaiheissa.

”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoilleen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7)