Lepopäivä on ollut tarpeen. Makailin auringossa ja pulahdin 19 asteisessa jokivedessä. On ihanaa, että elokuussa on ollut taas oikein lämpimiäkin päiviä. Se on hienoa puintien kannalta ja se on hienoa ihan muuten vaan. Kesää on vielä jäljellä. Mutta olen kyllä ollut väsynytkin.
Muutos alkoi 2 viikkoa sitten. 85-vuotias äitini näki harhoja, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Lopulta hän sai 6 päivän sisällä kolme eri diagnoosia, joista viimeisin oli aivoinfarkti. Tästä viimeisimmästäkin diagnoosista on kulunut viikko, ja hän on nyt sairaalassa neurologisella kuntoutusosastolla. Oikean puolen raajat eivät liiku ja kaikenlaista muutakin seuraamusta aivoinfarktista on tullut. On mahdotonta tietää tai arvailla, miten kuntoutuminen etenee ja miten tässä kaikki hoitamiseen ja asumiseen liittyvät asiat tulevat menemään. Päivä kerrallaan ollaan menty, mutta muutos on tapahtunut, se on selvää.
Jumalan johdatuksen on saanut kyllä kokea viimeisen kahden viikonkin aikana. Ensimmäisellä sairausviikolla olin ahdistunut joistakin asioista, mutta olin kiitollinen että sain niitä murheita sitten ystävien kanssa jakaa. Tällä jälkimmäisellä, infarktin jälkeisellä viikolla on ollut rauhallisempi ja hyvinkin kannettu olo. Nyt tiedetään mikä häntä vaivaa ja hoidetaan oikeaa asiaa. Kuntoutumisensa ja kaikki päivänsä ovat sitten Jumalan kädessä.
Itse olen joutunut miettimään taas jaksamiseen liittyviä kysymyksiä. Tätä muutosta on ehkä vaikea kuvailla. Äitini on ollut jo tähänkin asti ja erityisesti keväästä alkaen aika heiveröisessä kunnossa oman haastavan liikumisensa takia. Hän on kulkenut erittäin varovaisesti ja hitaasti rollaattorilla, mutta koska pää on toiminut normaalisti hänellä on kuitenkin ollut rooli maatilalla ja oman kotitaloutensakin askareissa. Vaikka olen kesälläkin tässä paljon arjen kuvioissa ollut, niin vaikka muutos ei ole kovin iso nyt kun äiti onkin pois, on se kuitenkin muutos. Olen ollut väsynyt ja miettinyt mihin väliin superhitaasti rollaattorilla etenevä henkilö on ehtinyt kaikki tehdä mitä hän on tehnyt.
Koen tässä uudessa tilanteessa jotakin painetta, enkä edes osaa kunnolla sanoa mitä se on. Kenties vastuuta ja velvollisuudentuntoa. Kenties epäonnistumisen pelkoa. Kenties yksinäisyyttä ja ihan vaan väsymystä. Tietyt rutiinit, jotka nyt pyörivät ovat kuitenkin äidin luomia ja nyt sitten pyörin siinä pyörässä. Kuitenkin ne ovat taas ihan hyviäkin juttuja ja ilman niitä arki olisi paljon kaoottisempaa. Välilllä on hyviä päiviä ja keveitä hetkiä, välillä taas ahdistaa että tätäkö tämä nyt sitten on. Toimintaa velvollisuuksien vuoksi vailla sisäistä iloa ja rauhaa.
Jotenkin on kuitenkin aivan liian aikaista sanoa paljonkaan mitään tästä tilanteesta. Rukoilen Jumalalta Hänen ajatuksiaan tähän tilanteeseen. Armollisuutta itselle ja luottamusta Herraan. Olen moittinut äitiä arjen asioiden murehtimisesta ja nyt teen itse aivan sitä täysin samaa.
Mutta kiitos Jeesus että autat taas lisää näissä uusissakin vaiheissa.
”Älkää olko mistään huolissanne, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukoilleen ja anoen kiitoksen kanssa Jumalan tietoon, ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.” (Fil. 4:6-7)