Karsinnat

Marraskuun pimeydessä kynttilöitä ja koristevaloja. Kuvittelin meneväni ehtoollistilaisuuteen tänään, mutta se peruttiin. Koronasuositukset alkavat taas rajoittaa toimintoja enemmänkin. Raamattupiiri kaiketi jatkuu entisellään, kun siellä käy alle 10 henkeä. Keväällä minua aina välillä pelotti tauti, kun kaikki oli jotenkin niin epämääräistä testausmahdollisuuksien puutteellisuuden vuoksi. Toki nytkin voin välillä olla jännittynyt aiheesta, mutta syksy on kuitenkin ollut koronan suhteen omassa mielessäni täysin erilainen kuin kevät. Kerran olen käynyt testissä, kun oli ihan pieni kurkkukipu ja nuha. Aika moni muukin tuttu on ainakin kerran syksyn aikana testissä käynyt.

Eilen juhlittiin isän 85-vuotispäivää. Koolla oltiin 11 hengen porukalla. On kiitollinen olo siitä, että nämä syksyn perhepiirin tilaisuudet – hautajaiset, muistotilaisuus ja tuo eilinen syntymäpäivä - ollaan voitu kokoontuen viettää. Toki vähän pienimuotoisemmin kuin siinä ”entisessä elämässä”, mutta kuitenkin. Saa nähdä mitä talvi tuo sitten tullessaan, mutta ainakin oma kalenteri on erilaisten kokoontumisten suhteen jo valmiiksi jokseenkin tyhjä, ettei sieltä enää kovin paljon pois voi ottaa. Jäljellä ovat viikoittain kokoontuva pieni raamattupiiri ja sitten kerran kuussa kokoontuva tekninen lautakunta ja pieni oman kerrostalon asukkaiden raamattupiiri. Missään ryhmäharrastuspiirissä tai –liikunnassa en tänä syksynä ole ollut.

Marraskuun pimeydessä ja hiljaisuudessa on ollut jopa tilaisuutta taas vähän masentua. Se tuntuu osittain vähän luksukseltakin: on aikaa masentua. Ja sitten vähän surulliseltakin, kun en tahdo saada selvää sen viestistä. Mitä tämä masennus nyt haluaisi kertoa? Sitä samaa vanhaako tarinaansa vai jotakin uutta? Olen pyytänyt, että Jumala voisi näitäkin asioita valoon tuoda.

Muuttuneet ihmissuhdekuviot maatilalla tuovat esiin uusia puolia minussa ja muissa. Oma huolestuneisuus tulee ehkä paremmin esiin tässä uudessa tilanteessa. Kylmyyskin. Ja ties mitä muuta ikävää, mitä omasta varastosta löytyy. Näiden piirteiden kanssa meinaa nääkähtää, jos niitä kovasti alkaa vain analysoimaan. Jeesukselta apua pyydän tähän uuteen tilanteeseen. Armoa ja anteeksiantamusta itselle ja toisille.

Eräs tuttuni asuu Italiassa ja hän käy parhaillaan opettelemassa viinitilalla viiniköynnöksen karsintaa. Tarvitaan erityinen ammattitaito, jotta osaa päätellä, mitkä oksat jätetään tuottamaan hedelmää ja mitkä karsitaan pois. On puhuttelevaa, kun hän kertoo näistä karsimisista, koska samaa tekee Isä Jumala omilleen. Kaikenlaiset rönsyt eivät kanna hedelmää, vaan vievät vain energiaa. Ja kuitenkin on itse täysin kykenemätön mitään karsintoja tekemään, vaan Jumala sen itse tekee, jotta Hänen Poikansa Elämä saisi tilaa meissä.

En ole kovin huolissani masennuksesta. Masennus on hyvä. Enkä siitä, että korona poistaa jotakin tapahtumia, sekin on ihan hyvä. Pään hakkaaminen seinäänkin on ihan hyvä. Ahdistus on ihan hyvä. Silloin kuin Jeesus on kuitenkin kaikessa mukana. Tyynessä ja myrskyssä. Tekemässä karsintaa ja paljastamassa sitä Kalliota, mikä kestää aivan kaiken. Jeesusta itseään. Heikentämässä minun ylpeyttäni ja Minua Itseäni ja Minun vastustustani ja tekemässä tilaa Jeesukselle ja Hänen elämälleen. Viemässä Minua kuolemaan ja Häntä elämään. Karsimassa, että Elämä saa tilaa.

”Minä [Jeesus] olen tosi viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmään, hän karsii, ja jokaisen oksan, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, jotta se kantaisi runsaamman hedelmän. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, kantaa paljon hedelmää, sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” (Joh. 15:1-2, 5)

Valintatalossa

Viikon päästä on kulunut 3 kuukautta äidin kuolemasta. Ensi viikolla on perunkirjoitus. Erilaisten paperien keräily sitä varten on ollut syksyn toimenkuvaa, mutta siskoni on pääasiassa hoitanut sitä. Itse olen lajitellut mm. äidin vaatekaappia – tosin se on vielä ihan kesken. Maatilalta löytyy edelleen roikkumasta joitain 1960- ja 70 –luvulla kuolleiden omaisten vaatteita, joten tätäkin hommaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Katsotaan, mihin energiaa riittää. Ja sitten taas löytyy niitäkin, jotka haluavat säilyttää, joten sekin vaikuttaa.

Huomaan haluttomuuteni kirjoittaa niistä myllerryksistä ja kysymyksistä, joissa nyt olen. Taitaa hävettää jotenkin kaikki se epävarmuus missä vellon liki päivittäin. Olen ollut täällä niin henkilökohtainen ja nyt en muka pystykään. Yksi syy on tietysti se, etten halua puhua toisiin ihmisiin liittyvistä asioista. Tapana on ollut kuitenkin pohtia eri tilanteissa omaa käytöstä ja asenteitani ja näköjään sekin on nyt hyvin hankalaa. Huojun ja heilun, pohdin väsyksiin asti, aivot ovat aivan täynnä mietintää ja muisti pätkii tavallisten asioiden kohdalla pahasti.

Juttelin taannoin omanikäisen ystäväni kanssa, jonka työura on ollut hyvin pirstaleinen. Hänellä on kaksi eri alojen yliopistotutkintoa ja lukematon määrä määräaikaisia työsuhteita eri paikkakunnilla. 43-vuotiaana hän mietti, että jos saisi aloittaa nuorena vielä kaiken alusta, hän menisi ammattikorkeakouluun ja pysyisi samassa työpaikassa tai samalla alalla sen jälkeen kaikki nämä vuodet. Kerroin hänelle, että itse varmaankin menisin nuorena naimisiin ja haluaisin 10 lasta. Asiassa on jotakin vitsiä ja jotakin hyvin totta.

Mutta tässä sitä ollaan, vanhempana ja aivan eri elämänkokemuksella varustettuna kuin 20-vuotiaana. Kun elämän eväissä ei nuorena ole ollut vanhemmuushaaveita, sellaista suuntaa ei silloin ole edes voinut yrittääkään valita. En syytä itseäni tässä mistään vääristä valinnoista, koska en ole ollut lähelläkään sellaista valintaa. Jeesuksen vertaus talenteistakin lohduttaa, kun hän kysyy niiden käytöstä, jotka on saanut, eikä niistä joita ei ole saanut.

Toki lapsiin voi satsata vielä tämänkin ikäisenä yksinäisenä naisena. Se on sitten vain hyvin erilaista, jonkinlaista hengellistä vanhemmuutta. Ja kun biologiset lapsetkin ovat Jumalan lahja eikä minkäänlainen itsestäänselvyys kenellekään, vielä enemmän tarvitaan Jumalaa antamaan sydäntä ja mahdollisuuksia jotenkin opettaa tai huoltaa lapsia, jotka eivät ole omia. Eipä nyt toistaiseksi ole ollut ihan valtavasti eväitä tällaiseenkaan. Kun omassa sisimmässä on ollut niin pitkään itkevä ja tarvitseva lapsi, on ollut suorastaan mahdotonta huolehtia toisista vastaavista. En osaa sanoa, olisiko tilanne jo muuttunut selvästi. Ja näköjään nyt aloin sitten puhua lapsista, kun en niistä varsinaisista myllerryksistä pystynyt kirjoittamaan.

Onneksi Jumala näkee ja tietää ne syvimmätkin syyt. Hänen Henkensä tekee työtä siellä jossakin syvyyksissä ja pukee kipuja, kaipausta, epätoivoa ja pelkoa rukouksiin Isälle vietäväksi. Murtaa kivisydäntä ja ylpeyttä, jota on niin paljon. Toivottavasti tekee sitä syvää työtä, että pystyisi vielä uudenlaisiin valintoihin. Ja toisaalta olemaan kiitollinen kaikesta tähänastisesta ja ihan tästä nykyhetkestä.

”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)