Viikon päästä on kulunut 3 kuukautta äidin kuolemasta. Ensi viikolla on perunkirjoitus. Erilaisten paperien keräily sitä varten on ollut syksyn toimenkuvaa, mutta siskoni on pääasiassa hoitanut sitä. Itse olen lajitellut mm. äidin vaatekaappia – tosin se on vielä ihan kesken. Maatilalta löytyy edelleen roikkumasta joitain 1960- ja 70 –luvulla kuolleiden omaisten vaatteita, joten tätäkin hommaa voisi jatkaa hyvin pitkään. Katsotaan, mihin energiaa riittää. Ja sitten taas löytyy niitäkin, jotka haluavat säilyttää, joten sekin vaikuttaa.
Huomaan haluttomuuteni kirjoittaa niistä myllerryksistä ja kysymyksistä, joissa nyt olen. Taitaa hävettää jotenkin kaikki se epävarmuus missä vellon liki päivittäin. Olen ollut täällä niin henkilökohtainen ja nyt en muka pystykään. Yksi syy on tietysti se, etten halua puhua toisiin ihmisiin liittyvistä asioista. Tapana on ollut kuitenkin pohtia eri tilanteissa omaa käytöstä ja asenteitani ja näköjään sekin on nyt hyvin hankalaa. Huojun ja heilun, pohdin väsyksiin asti, aivot ovat aivan täynnä mietintää ja muisti pätkii tavallisten asioiden kohdalla pahasti.
Juttelin taannoin omanikäisen ystäväni kanssa, jonka työura on ollut hyvin pirstaleinen. Hänellä on kaksi eri alojen yliopistotutkintoa ja lukematon määrä määräaikaisia työsuhteita eri paikkakunnilla. 43-vuotiaana hän mietti, että jos saisi aloittaa nuorena vielä kaiken alusta, hän menisi ammattikorkeakouluun ja pysyisi samassa työpaikassa tai samalla alalla sen jälkeen kaikki nämä vuodet. Kerroin hänelle, että itse varmaankin menisin nuorena naimisiin ja haluaisin 10 lasta. Asiassa on jotakin vitsiä ja jotakin hyvin totta.
Mutta tässä sitä ollaan, vanhempana ja aivan eri elämänkokemuksella varustettuna kuin 20-vuotiaana. Kun elämän eväissä ei nuorena ole ollut vanhemmuushaaveita, sellaista suuntaa ei silloin ole edes voinut yrittääkään valita. En syytä itseäni tässä mistään vääristä valinnoista, koska en ole ollut lähelläkään sellaista valintaa. Jeesuksen vertaus talenteistakin lohduttaa, kun hän kysyy niiden käytöstä, jotka on saanut, eikä niistä joita ei ole saanut.
Toki lapsiin voi satsata vielä tämänkin ikäisenä yksinäisenä naisena. Se on sitten vain hyvin erilaista, jonkinlaista hengellistä vanhemmuutta. Ja kun biologiset lapsetkin ovat Jumalan lahja eikä minkäänlainen itsestäänselvyys kenellekään, vielä enemmän tarvitaan Jumalaa antamaan sydäntä ja mahdollisuuksia jotenkin opettaa tai huoltaa lapsia, jotka eivät ole omia. Eipä nyt toistaiseksi ole ollut ihan valtavasti eväitä tällaiseenkaan. Kun omassa sisimmässä on ollut niin pitkään itkevä ja tarvitseva lapsi, on ollut suorastaan mahdotonta huolehtia toisista vastaavista. En osaa sanoa, olisiko tilanne jo muuttunut selvästi. Ja näköjään nyt aloin sitten puhua lapsista, kun en niistä varsinaisista myllerryksistä pystynyt kirjoittamaan.
Onneksi Jumala näkee ja tietää ne syvimmätkin syyt. Hänen Henkensä tekee työtä siellä jossakin syvyyksissä ja pukee kipuja, kaipausta, epätoivoa ja pelkoa rukouksiin Isälle vietäväksi. Murtaa kivisydäntä ja ylpeyttä, jota on niin paljon. Toivottavasti tekee sitä syvää työtä, että pystyisi vielä uudenlaisiin valintoihin. Ja toisaalta olemaan kiitollinen kaikesta tähänastisesta ja ihan tästä nykyhetkestä.
”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” (Ps. 23:1)