Marraskuun pimeydessä kynttilöitä ja koristevaloja. Kuvittelin meneväni ehtoollistilaisuuteen tänään, mutta se peruttiin. Koronasuositukset alkavat taas rajoittaa toimintoja enemmänkin. Raamattupiiri kaiketi jatkuu entisellään, kun siellä käy alle 10 henkeä. Keväällä minua aina välillä pelotti tauti, kun kaikki oli jotenkin niin epämääräistä testausmahdollisuuksien puutteellisuuden vuoksi. Toki nytkin voin välillä olla jännittynyt aiheesta, mutta syksy on kuitenkin ollut koronan suhteen omassa mielessäni täysin erilainen kuin kevät. Kerran olen käynyt testissä, kun oli ihan pieni kurkkukipu ja nuha. Aika moni muukin tuttu on ainakin kerran syksyn aikana testissä käynyt.
Eilen juhlittiin isän 85-vuotispäivää. Koolla oltiin 11 hengen porukalla. On kiitollinen olo siitä, että nämä syksyn perhepiirin tilaisuudet – hautajaiset, muistotilaisuus ja tuo eilinen syntymäpäivä - ollaan voitu kokoontuen viettää. Toki vähän pienimuotoisemmin kuin siinä ”entisessä elämässä”, mutta kuitenkin. Saa nähdä mitä talvi tuo sitten tullessaan, mutta ainakin oma kalenteri on erilaisten kokoontumisten suhteen jo valmiiksi jokseenkin tyhjä, ettei sieltä enää kovin paljon pois voi ottaa. Jäljellä ovat viikoittain kokoontuva pieni raamattupiiri ja sitten kerran kuussa kokoontuva tekninen lautakunta ja pieni oman kerrostalon asukkaiden raamattupiiri. Missään ryhmäharrastuspiirissä tai –liikunnassa en tänä syksynä ole ollut.
Marraskuun pimeydessä ja hiljaisuudessa on ollut jopa tilaisuutta taas vähän masentua. Se tuntuu osittain vähän luksukseltakin: on aikaa masentua. Ja sitten vähän surulliseltakin, kun en tahdo saada selvää sen viestistä. Mitä tämä masennus nyt haluaisi kertoa? Sitä samaa vanhaako tarinaansa vai jotakin uutta? Olen pyytänyt, että Jumala voisi näitäkin asioita valoon tuoda.
Muuttuneet ihmissuhdekuviot maatilalla tuovat esiin uusia puolia minussa ja muissa. Oma huolestuneisuus tulee ehkä paremmin esiin tässä uudessa tilanteessa. Kylmyyskin. Ja ties mitä muuta ikävää, mitä omasta varastosta löytyy. Näiden piirteiden kanssa meinaa nääkähtää, jos niitä kovasti alkaa vain analysoimaan. Jeesukselta apua pyydän tähän uuteen tilanteeseen. Armoa ja anteeksiantamusta itselle ja toisille.
Eräs tuttuni asuu Italiassa ja hän käy parhaillaan opettelemassa viinitilalla viiniköynnöksen karsintaa. Tarvitaan erityinen ammattitaito, jotta osaa päätellä, mitkä oksat jätetään tuottamaan hedelmää ja mitkä karsitaan pois. On puhuttelevaa, kun hän kertoo näistä karsimisista, koska samaa tekee Isä Jumala omilleen. Kaikenlaiset rönsyt eivät kanna hedelmää, vaan vievät vain energiaa. Ja kuitenkin on itse täysin kykenemätön mitään karsintoja tekemään, vaan Jumala sen itse tekee, jotta Hänen Poikansa Elämä saisi tilaa meissä.
En ole kovin huolissani masennuksesta. Masennus on hyvä. Enkä siitä, että korona poistaa jotakin tapahtumia, sekin on ihan hyvä. Pään hakkaaminen seinäänkin on ihan hyvä. Ahdistus on ihan hyvä. Silloin kuin Jeesus on kuitenkin kaikessa mukana. Tyynessä ja myrskyssä. Tekemässä karsintaa ja paljastamassa sitä Kalliota, mikä kestää aivan kaiken. Jeesusta itseään. Heikentämässä minun ylpeyttäni ja Minua Itseäni ja Minun vastustustani ja tekemässä tilaa Jeesukselle ja Hänen elämälleen. Viemässä Minua kuolemaan ja Häntä elämään. Karsimassa, että Elämä saa tilaa.
”Minä [Jeesus] olen tosi viinipuu, ja minun Isäni on viinitarhuri. Jokaisen oksan minussa, joka ei kanna hedelmään, hän karsii, ja jokaisen oksan, joka kantaa hedelmää, hän puhdistaa, jotta se kantaisi runsaamman hedelmän. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, kantaa paljon hedelmää, sillä ilman minua te ette voi tehdä mitään.” (Joh. 15:1-2, 5)