Vuoden pimeimpään aikaan on tänä vuonna kuulunut ihan hienoja juttuja. Olen aika pitkään jo rukoillut ja haaveillut että maatilalla voisi olla jotain raamattupiirijuttua. Kaikenlaista estettä on sitten muka ollut. Tällä viikolla se sitten kuitenkin tapahtui ja ensimmäinen farmiraamis kokoontui Ilosanomapiirin kysymysten äärelle. Kysymysmateriaalista minulla on ollut kokemuksia jo kerrostaloraamattupiirin merkeissä ja se toimii oikein hyvin pienellä porukalla. Hyvin kiitollinen ja innostunut olo oli sen jälkeen kun oltiin saatu Sanan äärellä kokoontua.
Samalle päivälle osui vielä toinenkin tavallaan pidempään rukoiltu asia. Illalla oli vuoden viimeinen tekninen lautakunta ja sain jakaa siellä paikalla olijoille hengelliset kirjat. Vastaanotto oli oikein hyvä tai siis ihan tavallinen lahjan vastaanotto. Suuri taistelu käytiin kuitenkin etukäteen omassa mielessäni ja viikko ennen tapahtumaa ajattelin vielä että harmi juttu, mutta en ollenkaan pysty niitä siellä jakamaan. Oma vastustus asialle oli niin suuri. Jumalalle sen tunnustin ja niin sitten erilaisten vaiheiden kautta olinkin viikon päästä jo aivan mielelläni kirjaa jakamassa.
Viikkoon sopi myös hyvin yllättävä keskustelu parisuhdepeloista. En oikein vieläkään ymmärrä mitä tapahtui, mutta erään henkilön kanssa jutellessa alettiinkin nostaa esiin likipitäen kaikki mahdolliset parisuhteeseen liittyvät pelot, traumat ja itsekkäät motiivit. Ei kai siinä paljoakaan sellaista ollut, mitä en olisi aiemmin jo ajatellut, mutta enpä ole tainnut koskaan kenenkään kanssa vastaavaa keskustelua käydä, missä kaikkea vaan nostettiin pintaan ja ääneen lausuttavaksi. Tietysti vähän hämmästyttävää on sekin, että joku jaksoi olla aiheesta kiinnostunut ja hyvin armollinen aiheen äärellä (eikä ollut mikään ”ammattilainen”). Ko. henkilö on kuulemma joskus miettinyt, miksei minulla ole puolisoa, mutta tämä aukaisu kyllä nyt selvitti asiaa.
Toisaalta sitten on väsyttänytkin. Väsyneenä mieli alkaa aina haaveilla mökkilomasta hiljaisen järven rannalla vapaana kaikista velvollisuuksista. Arjen rutiineista poishyppäämisen vaikeus on yksi ahdistava asia. Tietysti olisi hienoa, jos paikanvaihto ei olisi mielessä ainoa tapa hetkelliseen muutokseen, mutta näköjään se edelleen on. Ehkä tässä nyt jotenkin alkaa näkyä se, että vuosi 2020 on ollut arkisten kuvioiden suhteen hyvin sitä yhtä ja samaa eikä ole ollut mitään viikkoa, mikä olisi ollut erilainen – siis pois maatilalta. Kaikki jouluun liittyvä ylimääräinen miettiminen tuntuu jo heti stressaavalta liialta. Joku pieni maisemanvaihdos voisi tehdä hyvää, mutta ei kyllä ole mitään ideaa tai käsitystä siitä, mitä se voisi olla tai edes energiaa sellaisen järjestämiseen.
Näinpä täällä sitten vain ollaan ja ihmetellään mitä tapahtuu. Aivan kuin kaikenlaista kuitenkin tapahtuisi nyt ihan lähiarjessa ja lähipiirissäkin. Mietteet eivät ole niinkään Israelissa tai muissa kansainvälisissä asioissa, vaan hyvin lähellä. Jeesus järjestelemässä asioita hyvin lähellä. Tämän välillä niin väsyneen paketin lähellä.
”Me kiitämme sinua, Jumala, me kiitämme sinua! Lähellä on sinun nimesi, sinun ihmeistäsi kerrotaan.” (Ps 75:2)
