Johonkin tämä aika vain menee, en edes oikein tiedä mihin. Taas on neljä viikkoa hurahtanut edellisestä kirjoituksesta. Omat rauhalliset hetket vailla mitään velvollisuuksia ovat tulleet harvinaisemmiksi ehkä vielä enemmän sen jälkeen kun muutin kesäasumaan maatilalle. On uusi ja vaikea asia oppia elämään ympäristössä, jossa silmissä on jatkuvasti tekemättömiä juttuja ja kuitenkin ottaa rauhallisesti ilman murheita ja paineita. Tässä kyllä tarvitsen hyvin paljon Jumalan apua. On ihanaa olla täällä maalla ja luonnon helmassa, mutta sitten on se tekemisen ja siitä stressaamisen puoli. Ja siitäkin olen melkein hämmästynyt, kuinka paljon täällä talossa saa jatkuvasti kävellä eestaas, hyvin eri meinigillä kuin pienessä kaksiossa.
No, omasta sopeutumisestani en niin tiedä, mutta kanat ainakin ovat kotiutuneet oikein hyvin. Ne kulkevat vapaana kuopsuttelemassa ja matoja kaivamassa ja toistaiseksi ei ole ollut mitään ihmeellistä alkujännityksiensä jälkeen. Muninta alkoi parin viikon täällä olon jälkeen ja nyt on omien kanojen munia runsaasti saatavilla. Munintapesiin kanat eivät ole oppineet munimaan vaan munat pyöräytetään yleensä niin että kolme munii olkipehkulle ja yksi munii ulos maahan. On vähän harmillista että munat tulevat helposti likaisiksi, varsinkin se maamuna, mutta eipä näille ole sitten munintapesä ollut mitenkään puoleensavetävä. En tiedä johtuuko siitä, että ovat tehomunijoiksi jalostettuja eikä mitään haudontaviettiä ainakaan ole olemassa. Kanat ovat aika kesyjä ja ne saa suht helposti napattua syliin. Silkkikukko on varovaisempi ja vaikka toivoinkin voivani silitellä sen pehmeitä karvoja, se haave ei ole toteutunut. Mutta muuten on oikein mukava kukko.
Kuluneella viikolla oli ihan hieno tapahtuma täällä maatilalla. Pidettiin kesäseurat ja väkeä tuli yllättävän paljon. Sitten äidin hautajaisten ei täällä ole oikein ketään vieraita pahemmin ollut ja nyt oli sitten yhtäkkiä 35 hengen kokoontuminen Sanan äärellä. Yhtään ei tiennyt etukäteen paljonko väkeä tulee ja ketä, mutta sitten kokoonpano olikin hyvin monipuolinen kylänmiehistä aina 200 kilometrin päästä tulleisiin asti. Vaikea tietää (eikä asiani olekaan), mitä Jumala itse kunkin sydämessä teki, mutta oli kyllä aivan hienoa saada antaa näitä tiloja tuollaiseen käyttöön. Olihan siinä sitten oma valmistelunsa ja jännityksensäkin eli varmaan nyt olen vielä vähän väsynyt siitäkin. Väsynyt, mutta onnellinen, mitä seuroihin tulee.
Sitten on vielä tämä tapailunpoikanen, jossa pause-napin painamisesta huolimatta tuntuu, että Jumala kuitenkin myös työstää jotain, nostaa esille asioita ja jollain lailla vie eteenpäin. Minua vähän ahdistaa, kun en TIEDÄ mitä tapahtuu ja tulee tapahtumaan, pelkään kovasti sydänsuruja ja jotain häpeällisiä käänteitä tai yllätyksiä, hylätyksi tulemista tai hylkäämistä jne. On välillä masentavaa, kun asiat eivät voi olla aivan selviä ja on tullut selväksi että Jumalalle on vielä paljon työstettävää itse kussakin. Kukaan ei voi tietää, johtaako työstämiset sitten yhteen vai erikseen, mutta toivottavasti kuitenkin Jumalan suuntaan. Jotakin nöyryyttä kai vaatii tämäkin vaihe, että suostuu tähän epäselvyyden kaaokseen ja ottaa vastaan erilaiset pelottavatkin mahdollisuudet. Sydänsuruharavana ihmettelen, miksi tässä nyt sitten asiat olisivat jotenkin toisin, kun aina ennenkin ihastukseni ovat päättyneet siihen, että Jumala on irrottanut tavalla tai toisella. Jotakin katkeruuttakin menneestä on saanut huomata, vaikka toisaalta kiitollisuutta johdatuksestakin. Muunkinlaista hämmennystä löytyy ja onhan tämä epäselvyys toinen stressinaihe sen lisäksi että tekemättömät työt vilkkuvat silmissä. Toivottavasti saisi irrottaa kaikesta omasta yrittämisestä ja ulkokuorien pitämisestä. Nämä uudet elämänvaiheet tosiaankin tuovat esiin taas uudet murheet ja uudet tarpeet saada opetella luottamaan Isään syvemmälle sydämessään.
Kuluneella viikolla kävi sitten vihdoin homekoira haistelemassa mökkiä, joka on ollut nyt puoli vuotta asumattomana. Kyllä se sieltä hometta haukahteli eri kohdista eli siitä sitten taas osviittaa saatiin, mitä avata seuraavaksi. On se kyllä aika projekti ollut, mutta ei nyt kuitenkaan mikään erityisempi stressin aihe. Nähtäväksi jää, tuleeko se vielä joskus asumiskelpoiseksi.
Tästäkin tuli nyt vain tämmöinen päivityspläjäys, kun näin harvoin pääsee kirjoittamaan. Jotakin lomafiilistä tähän kesään vielä kaipaisin, mutta katsotaan miten Jumala asioita järjestää tai uskallanko itse todeta itselleni sen tarvetta. En vaan oikein tiedä, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisi. Ehkä olisi vain hienoa olla joku aika ilman kellonaikojen mukaan menemistä.
Mutta joo, heikkouteen, herkkyyteen, avoimuuteen, rehellisyyteen – siinä ainakin jotakin suuntia mihin Jumala vie näiden kaikkien vaiheiden keskellä. Luotetaan, että Hän osaa käsitellä itse kutakin parhaiten.
”Katso, niin kuin savi on savenvalajan kädessä, niin te olette minun kädessäni, te Israelin heimo.” (Jer. 18:6)
Kanalauma, Lucy-leikkikoira ja siskonpojan vartalo
