Ensi viikolla menen verikokeeseen, josta tutkitaan syövän merkkiaineita. Olihan se vähän yllätys. Ja sitten kuitenkin myös paluu menneisyyteen. Olen ollut tässä samanlaisessa tilanteessa v. 2010. Useampaan vuoteen en ole enää käyttänyt e-pillereitä endometrioosin estoon sen jälkeen, kun gynekologi sanoi, että silloin käyttämäni valmiste ei ole hyvä yli 40-vuotiaalle. Uutta sopivaan ei muutaman kokeilun seurauksena löytynyt, enkä kovin motivoitunut myös lukuisiin kokeiluihin ollut. Olen oma-aloitteisesti käynyt säännöllisesti noin vuosittain seurannassa, mutta nyt oli sitten osittain koronankin takia kahden vuoden väli. Ja pum, ultrasta löytyi taas munasarjasta endometrioosin nesterakkuloita ja lisäksi joku epämääräisen näköinen juttu, mikä erityisesti herätti lääkärin huomion. Endometrioosia ja/tai munasarjasyöpää ja varmaankin on jonkunnäköinen leikkaus tulossa joka tapauksessa. 11 vuotta sitten syöpä pystyttiin sulkemaan pois vasta leikkauksessa, kun endometrioosikin nostaa samoja merkkiaineita kuin munasarjasyöpä. Tosin kuulemma diagnostiikka on kehittynyt tänä aikana.
Ihan mielenkiintoista. Toisaalta niin kamalaa, ja toisaalta niin hienoa olla taas jotenkin Jumalan käsittelyssä vähän uudella tavalla. Vakavan sairauden mahdollisuus ja kuoleman varjo tuovat elämään todella erilaisia näkökulmia, mitä muuten tasapaksussa ja jotenkin tylsässä arjessa ei näe. Miten eläisin ja mitä tekisin, jos elinaikaa olisikin jäljellä vain muutama kuukausi tai vuosi? Usein ajattelee, että on juttuja mitä haluaisi tehdä, mutta että nyt ei ole voimaa tai uskallusta ja asiat vain lykkääntyvät.
Mutta oikeasti ei ole ollut voimia aiemmin tarttua uusiin juttuihin. Energiaa menee vaan johonkin – kenties semmoiseen yleiseen elämänpelkoon ja jännityksiin, ihmispelkoihin ja muuhun jäykistävään. Tämän kesän aikana myös fyysinen kuntoni on huonontunut. Pidemmän kävelyn jälkeen saatan olla hyvin uupunut toisin kuin ennen, hengästyn helpommin ja tämmöistä kaikkea epämääräistä on ollut. Ja sitten muisti on aivan onneton. Mittautin aikaisemmin syksyllä veriarvoja, eikä niissä ollut mitään ihmeellistä. Ferritiinikin oli pikkuisen noussut viime mittauksesta. Nämä epämääräiset oireet yhdistettynä tuohon munasarjalöydökseen ovat nyt sitten tietysti vähän huolestuttavia. Toisaalta on ihan hienoa päästä tutkimuksiin, kun tämmöisiä yleistilan oireita on kuitenkin ollut, vaikka itse endometrioosista ei minulla ole juurikaan vaivaa ollut. Monillahan se on jo itsessään niin kivulias, että sen takia on pakko käyttää e-pillereitä, mutta minulla on ollut jotakin eri tyyppiä, missä kivut eivät ole mainitsemisen arvoisia.
Lapsettomuus, syöpähoidot, kuoleman mahdollisuus - ja Jumalan mahdollisuudet vielä uuteen aikakauteen täällä tai sitten kirkkaudessa. Ajatuksia todella tulee. Edellisen leikkauksen seurauksena käynnistyi prosessi, jonka lopputulos oli irtisanoutuminen palkkatyöstä. Tälläkin kertaa on taas tuntemattoman äärellä. Jotakin muutosta todella kaipaisin, mutta itse en pysty itseäni muuttamaan. Haluaisin rakastaa Jeesusta ja ihmisiä ja tehdä jotakin aidosta sydämen halusta nousevaa, mutta sitten oma sydän on kylmä, turta, kyyninen ja pelkääväinen. Ja tekemiset tapahtuvat usein velvollisuudesta tai ainakin sellainen on jollain osuudella mukana, vaikka omaa haluakin olisi joku prosenttiosuus myös. Usein on semmoinen puolisydäminen olo ja jonkunlainen raskaus kaikessa mukana.
Kun ajatusmaailma on tämmöinen vähän raskas, tuo tämä uusi sairauskuvio jotenkin mielenkiintoisen uuden tilanteen tähän talveen. Että kaikki ei vain jatku sitä samaa yksitoikkoista rataansa, vaan että tuleekin jotakin tämmöistä uutta. Vieläkö Jumalalla olisi keinoja puhutella ja antaa uutta suuntaa minullekin? Kaikessa outoudessaan tämä tilanne tuo uusia näköaloja esiin.
”Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra, sillä niin paljon kuin taivas on maata korkeampi, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 55:8)