Veitsen terällä

”Aletaanko pitää kanoja yhdessä?”, Bressen kanan esittely ja lahjaksi ammattilaisen kokkiveitsiä! Jouluaatto ei mennyt kaikilta osin aivan perinteisellä kaavalla, vaikka paljon sitäkin osuutta oli. Tänä vuonna en kuitenkaan pääse märehtimään tuskaisilla tarinoilla kauheasta toivottomasta yksinäisyydestä, joka jouluna kirjoittaa sydänverellä riipaisevimmat tarinansa. Uutuutena joulupöydässä päristeltiin huulia 10 kk vauvalle ja sen jälkeen todettiin, kuinka hän sai kaikki lahjat, mutta tykkäsi itse enemmän käärepapereista ja naruista, kuin pakettien sisällöstä. Ja siinä se aatto sitten meni, illalla olin hartaustilaisuudessa kuulemassa Jeesuksen syntymään liittyvistä asioista.

Edelleen joulu on ristiriitaisuuksia täynnä. Välillä tekisi mieli Elian tavoin huutaa: ”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä, mutta jos taas Baal, seuratkaa häntä.” (1. Kun. 18:21). Jos Jeesus on Herra, kumartakaa häntä ja keskittykää häneen, mutta jos perinteet ja kaikki muu ovat jumala, niin noudattakaa niitä. Molemmat eivät onnistu yhtä aikaa – kumartelun ja pyllistelyn pettämätön laki. Eniten huudan itselleni. Inhoan niin paljon tiettyä selkärangattomuutta itsessäni. Enkä tarkoita nyt erityisesti jouluun liittyen, vaan ihan kaikkeen. ”Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä.”! Haluaisin niin paljon että tämä koskisi jokaista elämänaluetta eikä vain jotakin pientä osaa ja muilla alueilla palvotaan muita mielipiteitä.

Olen miettinyt mikä se tietty odotus on, mikä jouluun aina liittyy ja joka jää täyttymättä ja aiheuttaa tuskaa. Nyt ehkä osaa nimetä sen jo yhdellä sanalla. Se on yhteys. (Ehkä olen osannut nimetä sen jo aiemminkin, en muista..) Se on kuitenkin yhteys. Kun sitä ei ole, ei se 24.12. mistään tipahda, vaan enemminkin koko tämä aika vain paljastaa sen karun totuuden. Mutta sitä totuutta voi sitten katsoa silmiin ja miettiä voisiko sittenkin asialle tehdä jotain. Olisiko sittenkin niin, että omissa asenteissa voisi olla korjaamista, omissa ajatuksissa varaa olla armollisempi ja lempeämpi? Olisiko sittenkin niin, ettei kaikki ole toisten tai itsen syytä tai vikaa, vaan voisi vain ajatella toisin? Olisiko sittenkin mahdollista irrottaa jostakin syytöksistä, jostakin ylemmyydentuntoisesta ajatuksesta? Olisiko sittenkin mahdollista paljastaa tunteitansa? Muuttaa taktiikka torjunnasta ja itsesuojelusta avoimuuteen? Voisiko rakkaus ihan oikeasti voittaa pelon? Voisiko anteeksiantamus puhdistaa aivan kaikesta katkeruudesta pohjamutia myöden? Voisiko sittenkin?

Huomaan että minun on hyvin vaikea päästää lähelle. Pelkoja on niin valtavan paljon ja ne pitävät loitolla. Luulin, että tämä oli jo tässä, mutta taas pitäisi katsoa syvemmälle. Eikä vain teoriassa vaan käytännössä. Voin kyllä kertoa täällä sujuvasti sekaisista kaapeistani, mutta että oikeasti näyttää ne jollekin. Voin kyllä sujuvasti kertoa täällä kivuistani ja epäonnistumisistani, mutta että oikeasti näyttää ne jollekin. Voin kyllä kertoa vihasta ja katkeruudesta, mutta että joku näkisi ne oikeasti. Joku muu kuin Jeesus. Ihminen, joka ei koskaan ole 100 % rakkautta. Se tuntuu hirveän pelottavalta. Mieluummin pitäisi luukut kiinni. Mutta on jo kyllästynyt olemaan yksin siellä laatikossakin. 

Olen pitkään ajatellut ja odottanut, että jostain vaan joskus tulee se ihminen, jonka kanssa heti helppo olla täysin avoin ja kokea 100 % yhteys, vaikka muiden kanssa ei pystyisikään. Enää en ole yhtään varma tästä. Varsinkin kun Jumalan on näiden monien vuosien aikana pitänyt tehdä paljon rakkauden työtä että olen avautunut edes sen verran kuin mitä tapahtunut on. Kenties loppukin on tavallaan prosessointia, työtä, totuuden tunnistamista ja tunnustamista ja valintoja, niin kuin kaikki on ollut tähänkin asti. Haluan kyllä jatkaa samalla linjalla – niin hidasta kuin se onkin. Ja näin välillä meinaa epätoivo iskeä, kun huomaa taas uuden alueen, joka on täysin raivaamatta. Vieläkö sinä Herra jaksat auttaa, vai pidänkö vain luukut kiinni..? 

Mutta että meikäläiselle arvokkaita kokkiveitsiä lahjaksi.. Jo on aikoihin eletty! Onko tämä tosi hieno juttu vai puuttuuko tilannetaju kokonaan? Leikkaan täällä yleensä vain leipää, juustoa ja kurkkua ja ne ovat kyllä menneet vähemmän järeälläkin kalustolla. Nähtäväksi jää, mitä noille uusille tapahtuu vai tapahtuuko koskaan mitään. Kai sekin sitten niitä valintojen seurauksia on.

Terävistä veitsistä tulee nyt mieleen raamatunjae, joka olen varmaan useampaan kertaa tänne jo laittanut. Mutta aina mennään syvemmälle ja syvemmälle, erotellaan asioita tarkemmin ja tarkemmin.

”Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka. Se tunkee läpi, kunnes erottaa sielun ja hengen, nivelet ja ytimet ja tuomitsee sydämen ajatukset ja aikeet.” (Hepr. 4:12)

Heimon päivänä

Terveisiä Etelä-Pohjanmaalta. Olin siellä kolme päivää kuluneella viikolla ja oli valtavan kiva ja hieno visiitti niihin maisemiin pitkästä aikaa. Siitä on nyt melkein 3 vuotta, kun muutin pois lakeuksilta 7,5 vuoden siellä asumisen jälkeen. Tuo aika oli minulle tosi vaikeaa ja sitten taas toisaalta tosi siunaavaa. Paljon opin ja sain ystäviä, mutta kyllä tuskia ja ahdistuksiakin riitti monenlaisia. Nyt kun aikaa on jo kulunut näin paljon lähdöstä, voi jo eri näkökulmasta tarkkailla tuota kulunutta aikaa siellä. Nähdä miten Jumala on toiminut, kun on hionut ja paistanut erilaisissa tilanteissa. Oikeasti minulla ei ole ollut missään vaiheessa mitään hätää. Oma tunnemaailma vain on luullut että on. Hyvään paikkaan Jumala laittoi, vaikka välillä itse luulin, etten selviä hengissä. Nyt kun Jumala on paljon hoitanut, voi nähdä vaikka sen, miten turhia monet pelkoni olivat ja kuinka ne ovat haihtuneet. Silloin oli aivan eri näkökulma – raatelevia leijonia valmiina hyökkäämään joka nurkan takana. Nyt leijonat ovatkin muuttuneet  villakoiriksi..

Motiivi menneeseen reissuuni löytyy tulevasta Israelin matkasta.  Puolet matkaan lähtijöistä asuu lakeuksilla ja siellä eräs lähtijä kutsui muita alueelta lähteviä rukoilemaan kotiinsa tulevan matkan puolesta. Kuulin tästä ja halusin itsekin lähteä kauempaakin mukaan rukoilemaan ja tapaamaan tulevia lähtijöitä, koska heistä osa on minulle entuudestaan tuntemattomia. Niinpä meitä sitten oli 8 naista rukoilemassa ja kuuntelemassa Herran puhetta tulevan matkan suhteen. Se oli kyllä todella erityinen tilanne. Pyhä Henki puhui monella tavalla ja tuli hyvin turvallinen, luottavainen ja toisaalta odottava suhtautuminen matkaan. Jeesusta ollaan rukoiltu matkanjohtajaksi ja hän on todella lähtijät koonnut ja sitten vain ihmetellään mitä kaikkea matkalla tulee tapahtumaan. Uskon, että Jumala tulee avaamaan jotakin asioita uudella tavalla siellä. Saadaan mennä uskon juurille ja alkulähteille. On pieni ja nöyrä olo Israelin Pyhän edessä. 

Kun sitten E-P:lla pitkästä aikaa olin, oli mahdollisuus tavata myös muita vanhoja tuttuja. Itsellä on usein ollut yksinäinen olo, Seinäjoella asuessanikin, mutta nyt oli vain paljon hyviä ystäviä, joita sai olla tapaamassa. Ja kaikkia ei edes nähnyt ketä olisi voinut, ja että paljon kauemmankin olisi voinut jutustella, mutta sitten piti jo mennä seuraavaan paikkaan. Hassu tunne, kun usein minun on saattanut olla vaikeaakin olla ihmisten kanssa ja on halunnut vain yksinäisyyteen. Nyt oli helppo ja iloinen olla. Herralle on kaikki mahdollista. Eron huomaa, kun tietää että joskus jossain tilanteessa on ollut vaikeaa ja sitten muutamaa vuotta myöhemmin sama tilanne ei olekaan enää vaikea vaan ihan kiva. Mutta sitten huomaa myös, että vieläkin syvempää työtä Isän kyllä tarvitsisi tehdä. Vieläkin peittelee jotain, vaikkei haluaisi. Vieläkin vähän esittää, vaikkei alkuunkaan niin paljon kuin joskus ennen. Vieläkin vähän jännittää ja kaipaa syvempää rauhaa. Vaan silti osaa olla jo kiitollinen tässäkin tilassa.

Yksi asia oli kuitenkin suru ja se liittyy laajaan sukulaisverkostooni, jonka juuret ovat Etelä-Pohjanmaalla. Herran edessä olen itkenyt, syntejä tunnustanut ja armoa anonut. Kun Jumalan sana ja aito nöyryys Jeesuksen edessä hylätään ja korvataan se uskonnollisuudella ja ihmisen kaikkitietävyydellä ongelmat ovat edessä ennemmin tai myöhemmin. Sydän kylmettyy ja aito anteeksiantaminen tulee melkein käsitteenäkin vieraaksi. Jäädään menneen vangeiksi eikä haluta tuntea rakkautta, joka ei muistele kärsimäänsä pahaa. Danielin synnintunnustusrukous (Dan. 9) on hyvää vauhtia tulemassa minulle tutuksi: ”Me olemme tehneet syntiä, olemme tehneet väärin, olemme olleet jumalattomia ja uppiniskaisia. Olemme poikenneet pois käskyistäsi ja säädöksistäsi. Sinun, Herra, on vanhurskaus, mutta meidän kasvoillamme on tänä päivänä häpeä. Herra, kuule, Herra, anna anteeksi! Kuuntele, Herra, ja toimi!”  (Dan. 9:5,7a,19a)

Mutta oli siis siunatut päivät lakeuksissa ja olen niistä kiitollinen. Tänään näyttää olevan Heimon nimipäivä. Siunaan nyt tässä tänään Jeesuksen nimessä koko eteläpohjalaisten heimoa :)

 

Vaan raamatunkohdaksi kuitenkin vielä Ps .122:1-4: ”Daavidin matkalaulu. Minä iloitsin kun minulle sanottiin: ”Menkäämme Herran huoneeseen.” Meidän jalkamme seisovat sinun porteissasi, Jerusalem. Sinä, Jerusalem, olet rakennettu kaupungiksi, joka on täysin yhtenäinen. Sinne nousevat sukukunnat, Herran sukukunnat, niin kuin Israelille on säädetty, kiittämään Herran nimeä.”

Myrskyä ja peilityyntä

Edelliskertaisen ylistyslaulun jälkeen on jo keriinnyt tulla monenmoista muuta laulua – ahdistuksen virsiä ja ihan tavallisia arkijoikuja. Sitä vain huomaa, kuinka rajua itselle voi edelleenkin uuteen ihmiseen tutustuminen olla. En osaa edes kunnolla selittää miksi. Ehkä siksi ettei osaa kunnolla elää tässä hetkessä vaan elää jo seuraavat 50 vuotta samalla tai jotain. Ei oikein hyvä systeemi. Ahdistus on aika helppo seuralainen tällaisella ajatusmallilla.

Nyt on rauhallisempi taas. Rukoilen, että pystyisin erityisesti keskittymään ensi vuoden puolella olevaan Israelin matkaan. Haluaisin voida oikeassa mielentilassa lähteä sinne – sydän ja mieli avoinna kuulemaan, mitä Herra haluaa puhua matkan aikana. On ollut järkyttävä huomata, miten helposti oma mieli heittelee sinne tänne, ja näinkin tärkeä asia kuin tämä matka, saattaa jäädä aivan pimentoon, kun ajatusten myrskyt heittelehtivät. On sitä ihminen niin heikko ja helposti kaikkien tuulien vietävissä. Ei voi kuin huutaa, että Herra auta.

Mutta kyllä uusiin ihmisiin tutustumisessa paljon hyvääkin on. Jokainen ihminen on kuin peili, joka näyttää oman elämän vähän eri suunnasta kuin joku muu. Mitä läheisempi ihminen, sitä läheisempi kuva heijastuu. Jotenkin huomaan, että näitä lähipeilejä elämässäni on ollut todella vähän. Nytkin tuntuu, että minun on ollut tosi vaikea kestää ja hyväksyä sitä mitä olen nähnyt itsessäni: arvostelun henkeä, ylpeyttä, laiskuutta, joustamattomuutta jne. Mieluummin katselisin vain kaukaisista peileistä asioita, epätarkasti ja sumeasti. Mutta sitten jää tietysti hyvätkin puolet näkemättä ja jää vain siihen jatkuvaan yksinäisyyteen. Toki lopulta Jeesus ja Jumalan Sana on vain se oikea ja täydellinen peili. Ihmisten peileistä saattaa tulla pahojakin vääristymiä. Mutta kyllä silti paljon oikeaakin. Olen kyllä taas viime aikoina jotenkin tajunnut lyhyessä ajassa paljon. Oppinut arvostamaan ja kunnioittamaan tavallisia asioita ja läheisten ihmisten ihmissuhteita. Jotakin sellaista mitä olen aiemmin ehkä halveksinut tai pitänyt itsestään selvyytenä. Nyt näen paljon kunnioitettavaa näissäkin asioissa. 

Että ei kai se myrsky niin vaarallista ole. Silloin kun Jeesus on kuitenkin matkassa mukana ja Hänen johdatustaan kaikessa kyselee. Tyvenessä vaiheessa on sitten taas helppo todeta näin.

Sitten vain taas katsellaan mitä edestään löytää, tyyntä vai myrskyä. Ainakin olen lähdössä käymään Etelä-Pohjanmaalla. Edellisestä käynnistä on jo vuosi. Ihan kiva mennä taas vähän lakeuksiakin ihmettelemään.

”Hän sanoi sanansa ja nosti myrskytuulen, aallot kohosivat korkealle. Silloin he huusivat hädässään Herraa, ja hän vapautti heidät ahdingosta. Hän tyynnytti myrskyn, ja meren aallot hiljenivät. He iloitsivat, kun ne vaikenivat, ja hän johti heidät kaivattuun satamaan.” (Ps. 107:25,28-30)