Saman peiton alla

”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” (Jes. 1:18) 

Viimeiset kaksi viikkoa on saanut katsella taas lunta, joka peitti alleen tumman ja kuolleen maan. Vaikka en suuri talvifani vieläkään ole, olen jossain määrin kuitenkin nauttinutkin tuosta valkoisuudesta. Ainakin on ollut niin paljon valoisampaa, kun aurinkokin on taas näkynyt. Se on tuntunut melkein helpottavalta pitkän pimeyden jälkeen.

Viime aikoina minua on taas puhutellut erityisesti anteeksi saaminen/antaminen ja Jumalan armo. Se että meidänkin syntisyys sitten lopulta vain peitetään niin kuin lumi peittää maan. Eikä Jumala katso kuin puhtautta, jonka hän on antanut, kun on syntivelan maksanut. Tulee mieleen Ruutkin Booaksen viitan suojissa (Ruut 3:9) aivan kuin vertauskuvana ihmisestä, joka hakeutuu Jeesuksen suojiin. "Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt!” (Room 4:7)

Sitten on vain loppuelämän haasteena, että voisi armollisesti kohdella toisia, kun itse on kaikki rikkomuksensa anteeksi saanut. Edelleen olen helposti tuomitseva ja arvosteleva. Mutta sentään joskus huomaan, että voisi ajatella toisinkin. ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan, ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” (Matt. 7:1-2) Ei meillä ihmisillä muuta vaihtoehtoa ole onnelliseen elämään ja yhteyteen kuin anteeksi antaminen. Se on ainoa mahdollisuus. Ei ihme että Raamatussa puhutaan siitä niin paljon, kun jotenkin nyt tajuaa että se on todella Elämän elinehto. Suhteessa Jumalaan, että saamme Häneltä anteeksi ja sitten että voi antaa anteeksi toisille ja itselleen. ”Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja hyväsydämisiä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on Kristuksessa antanut teille anteeksi.” (Ef. 4:32)

Kovin hitaasti tämä sydämen pehmentyminen minulla tapahtuu, mutta josko sitä sitten kuitenkin tapahtuisi.. Ainakin ymmärrän jo mitä armo tarkoittaa. Muistan hyvin ajan joitain vuosia sitten, kun koko sana ei herättänyt mitään vastakaikua. Nyt se alkaa tuntua jo tosi hyvälle ja tärkeälle sanalle. Sellaiselle mitä minäkin tarvitsen. Kiitos Jeesus että olet sovittanut minun syntini. Sitä todella tarvitsen. Auta ja opeta olemaan armollinen kaikkia ihmisiä kohtaan. Tässä niin paljon apua tarvitsen..

Kunpa osaisin vielä paremmin nähdä jokaisen ihmisen Jumalan lahjana. Aika paljon sitä voi itsestäänkin oppia, kun uuteen ihmiseen saa tutustua – se on tässä viime aikoina taas tullut havaittua. Ihmissuhteeni ovat pitkään olleen sen verran etäisiä tai toisaalta niin vanhoihin malleihin lukkiutuneita, että tätä kunnollista peilivaikutusta ei ole ollenkaan ollut. Ilman armoa ei voi olla yhteyttä. Kunpa se armo voisi mennä minussa syvälle eikä jäädä vain joksikin teoriaksi, joka heti unohtuu tosipaikan tullen. ”Niin kuin kasvot kuvastuvat vedessä, niin kuvastuu ihmisen sydän toisessa ihmisessä.” (Sananl. 27:19)

Jos Herra suo, viikon päästä minun pitäisi olla ryhmän mukana Israelissa. Rukoilen että siellä olisi yhteys Jeesukseen ja Hänen kauttaan myös yhteys toisiin. Ja tietysti toivoo, että vielä joskus saisi toteutua selkeällä tavalla Jeesuksen rukous uskovien yhteydestä: ”että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Rukoilen, että hekin olisivat yhtä meissä, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. – jotta he olisivat täydellisesti yhtä ja maailma tietäisi, että sinä olet lähettänyt minut ja rakastanut heitä, niin kuin sinä olet rakastanut minua.” (Joh. 17:21,23)

Lunta ja ylpeyttä

Lunta sataa ja on pakkasta. Ei pitäisi olla uutinen tammikuussa, mutta tänä talvena näyttää siltä että talvi alkoi tänään. Itseäni ei kyllä ole haitannut tähän saakka jatkunut plussakeli. Jotenkin tuntuu, ettei ole kauheasti ehtinyt edes ajatella koko asiaa. Kiva vaan ettei ole tarvinnut palella. Vaan otetaan nyt vastaan sitten lumi ja pakkanenkin. Ja koitetaan kestää taas seuraavat kuukaudet ennen kesää. Kyllä tämä Suomen ilmasto niin hurja vain on. Vihreää kaipaisin jo nähdä ja vielä pitää 3,5 kk odottaa (jos tulevaa matkaa ei lasketa). Yli puolet vuodesta puut ovat paljaina – minusta se on tosi pitkä aika. No, tämänkään ei kyllä pitäisi olla uutinen.. 

Olen kirjoitellut viimeaikaisista ajatusmyrskyistä aikaisemmin ja on niitä vieläkin ollut, mutta jotenkin vaikuttaa, että tilanne alkaa nyt olla aika selvä. Tulihan siinä sitten suruakin koettua, mutta suru on parempi kuin sekavien asioiden myrsky. Olen rukoillut asioiden selviämistä ja kirkastumista tässä yhdessä asiassa ja tuntuu että vastauksen olen saanut. Eihän se aina ole ollenkaan mukava saada selville jotain asioita, mitä ei oikeastaan haluaisi kuulla, mutta sitten kuitenkin on kiitollinen että asiat paljastuvat nyt eikä vasta joskus. Pinnan alla on aina niin paljon asioita, mitä vain ei voi etukäteen tietää. Nyt tiedän tarpeeksi, että pystyn päättämään miten toimia. Ja se tuo taas seesteisyyttä – ei tarvitse arvuutella enää. ”Sillä ei ole mitään salattua, mikä ei tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon.” (Luuk. 8:17)

Viime aikoina olen miettinyt ylpeyttä – miten se on kovettanut sydämeni. Ylpeys on ehdottomasti ollut suurin vankilani ja on sitä varmasti myös edelleen. Kuinka herkkähipiäinen ja pikkumainen ihminen voikin olla. Kuinka valtava halu voi olla siihen, että maailma pyörisi itsensä ympärillä ja kuinka masentunut voi olla kun niin ei tapahdu. Kuinka paljon voi pelätä että oma kunnia kokee loukkauksia ja kuinka vaikea voi olla antaa anteeksi pieniäkin kaltoinkohteluja. Kuinka suuri tarve voi olla oikeassa olemiseen. Ja kuinka suuri yksinäisyyteen eristäjä tällainen ylpeyden kovettama sydämen maaperä on. Kuinka paksun kuoren joutuu rakentamaan, etteivät muut sitä huomaisi.  Ja kuinka vaikea tätä kaikkea on omassa itsessään edes nähdä saatikka sille sitten mitään tehdä. On valtavaa Jumalan armoa, että edes jotakin voi huomata, jostakin langasta saada kiinni ja nähdä minne se johtaa. Päästä syntien tunnistamisen ja tunnustamisen tielle - vapautumisen tielle.

Raamatussa puhutaan paljon kunnian antamisesta Jumalalle, esim. ”Antakaa Herralle, te kansojen heimot, antakaa Herralle kunnia” (Ps. 96:7) Ihminen taas aivan luonnostaan haluaa kunnian itselleen. Ja siitä ongelmat sitten alkavatkin, kun pitää varjella omaa kunniaa, omaa mainetta, mitä muut ajattelevat, minun kunniaani ei saa loukata.. Yksi Raamatun oleellisimpia mutta ehkä vaikeimmin sisäistettäviä asioita on uskovan kuoleminen itselleen. Että ei enää varjelekaan sitä omaa kunniaansa, että siitä tuleekin merkityksetön. Että Jumalan kunniasta oikeasti tuleekin tärkein – ei teoriassa vaan käytännössä. Että enää en eläkään minä, vaan Jeesus minussa. Ja Hänen rakkautensa on niin paljon suurempaa kuin se mitä joku muu ajattelee. Hänen armollisuutensa niin ihanaa, että voin olla armollinen minua väärinkin kohdelleille. Hänen rakkautensa tärkeämpää kuin minun oikeassa olemiseni. Hän ei kohtele minua niin kuin olisin ansainnut vaan armolla ja rakkaudella. Hän ei häpäissyt minua. Hänessä minunkin on mahdollista toimia toisin, luopua vaatimuksistani ja oikeasti antaa anteeksi.

”Mihin ylpeys tulee, sinne tulee häpeäkin, mutta nöyräin tykönä on viisaus.” (Sananl. 11:2) Raamattu puhuu nöyryydestä ylpeyden vastakohtana. Nöyristä ihmisistä sellaisina, jotka eivät etsi omaa kunniaansa, mutta menestyvät, koska etsivät Herran kunniaa. Ihmiselle on myös tarpeen, että hän tulee ymmärtämään ylpeytensä ja nöyrtyy: ”Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin: niin minä opin sinun käskysi. Herra, minä tiedän, että sinun tuomiosi ovat vanhurskaat, ja uskollisuudessasi sinä olet minut nöyryyttänyt.” (Ps. 119:71,75) Vain todellisen nöyryyden kautta voi seurata Jumalan antamaa hyvää: ”Herran pelko on kuri viisauteen, ja kunnian edellä käy nöyryys.” (Sananl. 15:33) ”Nöyryyden ja Herran pelon palkka on rikkaus, kunnia ja elämä.” (Sananl. 22:4) ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, että hän ajallansa teidät korottaisi.” (1. Piet. 5:6)

Tänä vuonna huhtikuussa, jos Herra suo, tulee kuluneeksi 14 vuotta uskonelämää. Tuntuu uskomattomalta, että nyt vasta alan tajuta edes jotakin ylpeydestäni. Pitkään olen vain syyttänyt muita milloin mistäkin aivan kuin itsessä ei olisi mitään vikaa (sitä ennen syytin itseäni, mutta sekin oli kamalaa). Ehkä vihdoinkin alkaa tajuta, ettei tarvitse syyttää ketään, vaan armokin on olemassa.  Jumala vie asioita aina syvemmälle ja syvemmälle. Tajuan, että ilman että on ensin saanut kokea ja ymmärtää Jumalan hyväksyvää rakkautta ja armoa ei näitä asioita pysty edes käsittelemään. Rakkaus avaa, totuus leikkaa ja koko ajan voi olla turvallisessa armollisessa hyväksynnässä. Haluan uskoa että vapaus ylpeyden vankilasta on mahdollista. Menköön sitten vaikka kuinka paljon aikaa, kunhan se joskus tapahtuu..

”Sillä näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen ja jonka nimi on Pyhä: Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä ja niitten tykönä, joilla on särjetty ja nöyrä henki, että minä virvoittaisin nöyrien hengen ja saattaisin särjettyjen sydämet eläviksi.” (Jes. 57:15)

Nollana vuoteen

Uutta vuotta taas pukkaa. Huomaan, että tässä alkaa jo 7. vuosi blogimerkintöjä. Käsittämätöntä. Muistan niin hyvin kun tämän aloitin. Kaikenlaista on tullut kirjoitettua ja tyylikin on vähän muuttunut. Alkuvuosien kirjoitustyyliä pidän nyt vähän lapsellisena, mutta edelleen kyllä allekirjoitan itse asiat mitä olen kirjoittanut. Aiheet koin Herralta saavani ja tyyli oli silloin semmoinen kuin oli. Nyt on sitten tämmöistä kun nyt on. Saa nähdä mitä vielä tulee olemaan ja kuinka kauan tämä jatkuu.

Vuosi vaihtui aivan hyvissä merkeissä. Mutta vaikka on vasta 3. päivä, tähän vuoteenkin on jo sopinut myrskyä ja myllerrystä. Siihen olen jo hyvin väsynyt. Ajatukset heittävät äärestä laitaan ja siellä sitten heilun ja yritän jollain lailla pitää katsetta horisontissa, ettei vallan lentäisi nenälleen ja ulos laivasta. Lisäksi tunnen itseni aika typeräksi, kun olen näin ajatusten ja kaikenlaisten tunteiden heiteltävänä ja ahdistettavana. Taas saa opetella tarttumaan Jeesukseen, opetella keskittymään Häneen. Ja pyytää että Hän tyynnyttäisi myrskyn, kun ei meinaa sitä kestää.

Vuoden 2012 lopussa totesin, että se oli ollut harmaasävyinen ja toivoin 2013 olevan värikkäämpi. Ja kyllä se sitten olikin. Elämään tuntuu tulleen värit takaisin. En voi kulunutta vuotta enää harmaaksi sanoa. Silti kyllä odotin siltä enemmän. Toimintakykyni ei palautunut, vaikka tunnemaailma olikin jo paljon parempi. Edelleen vaan venyin ja vanuin vuoden läpeensä enkä saanut mistään kiinni. Uutuutena oli onneksi siskoni pikkuvauva, jonka kaikki asiat tulivat kiinnostaviksi. Hänen hoitamisessaan oli paljon mielekkäitä hetkiä. Kehitystä on hienoa seurata koko ajan ja jatkossakin. Mutta se oma juttu. Voi että se oma juttu.. Miten voi olla ihmisen niin vaikeaa löytää elämässä sitä omaa juttua..?

Tänään luin jotain lehtijuttua syrjäytyneiden nuorten parissa tehtävästä työstä. Kuinka yhteiskunta on mennyt armottomaksi ja kuinka vaikea on löytää paikkaansa. Mutta että tuen avulla sitten kyllä voikin hyvin saada apua ja päästä jaloilleen. Jotenkin tuntuu, että niin ymmärtää mitä se on. Itsestäkin välillä tuntuu juuri siltä. Että osaako edes arkisia asioitansa hoitaa. Tämä elämäntilanne nyt vain on niin kummallinen. Vastuuta ei ole ollut pakko nyt ottaa ja olenkin sitä tosi paljon vältellyt. Mutta kai siinä samalla menee sitten myös elämän mielekkyyden kokemukset. Ei tarvitse nöyrtyä ja aloittaa aasta ja todeta heikkoutensa, vaan voi kuvitella olevansa jotenkin parempi, ylemmyydentunnossa vain arvostella muiden toimintoja. Kuulostaa karsealta, mutta välillä tuntuu, että elämäni on usein juuri sitä. Ja sitten taas toisaalta ei muka löydy sitä omaakaan kohtaa, jossa voisi tarttua asioihin. Ja kun ei mikään kiinnosta. Välillä toivoisin että se etsivä nuorisotyö tulisi kolkuttamaan minun ovelleni. 

Kun en muusta kiinni saa, minun horisonttini on nyt tällä kertaa sitten taas Israelissa. Neljän viikon päästä pitäisi olla siellä, jos Herra suo. Ainakin matkaan liittyviä sähköposteja luulisi saavan kirjoitella vielä tulevien viikkojen aikana. Odotan melkein epätoivoisesti, että Herra puhuisi siellä jotakin sellaista, millä olisi merkitystä myös tulevaisuudelleni. Mitä tahansa, mutta jotakin.. Olen tosi väsynyt tähän nykyiseen. Jotakin uutta näkyä tarvitsisin ja kaipaisin. Olkoon niin pientä ja arkista, ihan mitä tahansa, kun se vain tulisi Jumalan sydämeltä ja voisi tulla minullekin tärkeäksi. Mitä tahansa rapsuttamista Jumalan valtakunnassa. Itkettää kun ajattelen – eikö todella ole mitään, mitä minä voisin tehdä..? Rakas Isä, mitä minä voisin tehdä…?

Myrskyjen keskellä lähelle on kuitenkin tullut myös Jumalan rakkaus. Taas jollakin uudella tavalla. Olen pitkään ajatellut, että minulta on ilosanoma kadoksissa – etten enää edes tiedä mikä se ilosanoma on, kun ei ole ilahduttanut oikein mikään. Mutta nyt se taas tuli lähelle. Tällä kertaa muodossa ”Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:16). Jumala on rakkaus. Se on valtavaa. Toivon niin paljon, että tänä vuonna voisin jo rakkaudessa tarttua asioihin ja tehdä jotakin. Mutta en tiedä, kovin tyhjäksi edelleenkin itseni tunnen. Kaikki on Isän käsissä, mitä sitten tapahtuukin.