Uutta vuotta taas pukkaa. Huomaan, että tässä alkaa jo 7.
vuosi blogimerkintöjä. Käsittämätöntä. Muistan niin hyvin kun tämän aloitin.
Kaikenlaista on tullut kirjoitettua ja tyylikin on vähän muuttunut. Alkuvuosien
kirjoitustyyliä pidän nyt vähän lapsellisena, mutta edelleen kyllä
allekirjoitan itse asiat mitä olen kirjoittanut. Aiheet koin Herralta saavani
ja tyyli oli silloin semmoinen kuin oli. Nyt on sitten tämmöistä kun nyt on.
Saa nähdä mitä vielä tulee olemaan ja kuinka kauan tämä jatkuu.
Vuosi vaihtui aivan hyvissä merkeissä. Mutta vaikka on vasta
3. päivä, tähän vuoteenkin on jo sopinut myrskyä ja myllerrystä. Siihen olen jo
hyvin väsynyt. Ajatukset heittävät äärestä laitaan ja siellä sitten heilun ja
yritän jollain lailla pitää katsetta horisontissa, ettei vallan lentäisi
nenälleen ja ulos laivasta. Lisäksi tunnen itseni aika typeräksi, kun olen näin
ajatusten ja kaikenlaisten tunteiden heiteltävänä ja ahdistettavana. Taas saa
opetella tarttumaan Jeesukseen, opetella keskittymään Häneen. Ja pyytää että
Hän tyynnyttäisi myrskyn, kun ei meinaa sitä kestää.
Vuoden 2012 lopussa totesin, että se oli ollut
harmaasävyinen ja toivoin 2013 olevan värikkäämpi. Ja kyllä se sitten olikin.
Elämään tuntuu tulleen värit takaisin. En voi kulunutta vuotta enää harmaaksi
sanoa. Silti kyllä odotin siltä enemmän. Toimintakykyni ei palautunut, vaikka
tunnemaailma olikin jo paljon parempi. Edelleen vaan venyin ja vanuin vuoden
läpeensä enkä saanut mistään kiinni. Uutuutena oli onneksi siskoni pikkuvauva,
jonka kaikki asiat tulivat kiinnostaviksi. Hänen hoitamisessaan oli paljon
mielekkäitä hetkiä. Kehitystä on hienoa seurata koko ajan ja jatkossakin. Mutta
se oma juttu. Voi että se oma juttu.. Miten voi olla ihmisen niin vaikeaa
löytää elämässä sitä omaa juttua..?
Tänään luin jotain lehtijuttua syrjäytyneiden nuorten parissa
tehtävästä työstä. Kuinka yhteiskunta on mennyt armottomaksi ja kuinka vaikea
on löytää paikkaansa. Mutta että tuen avulla sitten kyllä voikin hyvin saada
apua ja päästä jaloilleen. Jotenkin tuntuu, että niin ymmärtää mitä se on. Itsestäkin
välillä tuntuu juuri siltä. Että osaako edes arkisia asioitansa hoitaa. Tämä
elämäntilanne nyt vain on niin kummallinen. Vastuuta ei ole ollut pakko nyt
ottaa ja olenkin sitä tosi paljon vältellyt. Mutta kai siinä samalla menee
sitten myös elämän mielekkyyden kokemukset. Ei tarvitse nöyrtyä ja aloittaa
aasta ja todeta heikkoutensa, vaan voi kuvitella olevansa jotenkin parempi,
ylemmyydentunnossa vain arvostella muiden toimintoja. Kuulostaa karsealta,
mutta välillä tuntuu, että elämäni on usein juuri sitä. Ja sitten taas
toisaalta ei muka löydy sitä omaakaan kohtaa, jossa voisi tarttua asioihin. Ja
kun ei mikään kiinnosta. Välillä toivoisin että se etsivä nuorisotyö tulisi
kolkuttamaan minun ovelleni.
Kun en muusta kiinni saa, minun horisonttini on nyt tällä
kertaa sitten taas Israelissa. Neljän viikon päästä pitäisi olla siellä, jos
Herra suo. Ainakin matkaan liittyviä sähköposteja luulisi saavan kirjoitella
vielä tulevien viikkojen aikana. Odotan melkein epätoivoisesti, että Herra
puhuisi siellä jotakin sellaista, millä olisi merkitystä myös
tulevaisuudelleni. Mitä tahansa, mutta jotakin.. Olen tosi väsynyt tähän
nykyiseen. Jotakin uutta näkyä tarvitsisin ja kaipaisin. Olkoon niin pientä ja
arkista, ihan mitä tahansa, kun se vain tulisi Jumalan sydämeltä ja voisi tulla
minullekin tärkeäksi. Mitä tahansa rapsuttamista Jumalan valtakunnassa.
Itkettää kun ajattelen – eikö todella ole mitään, mitä minä voisin tehdä..? Rakas
Isä, mitä minä voisin tehdä…?
