Lunta sataa ja on pakkasta. Ei pitäisi olla uutinen
tammikuussa, mutta tänä talvena näyttää siltä että talvi alkoi tänään. Itseäni
ei kyllä ole haitannut tähän saakka jatkunut plussakeli. Jotenkin tuntuu, ettei
ole kauheasti ehtinyt edes ajatella koko asiaa. Kiva vaan ettei ole tarvinnut
palella. Vaan otetaan nyt vastaan sitten lumi ja pakkanenkin. Ja koitetaan kestää
taas seuraavat kuukaudet ennen kesää. Kyllä tämä Suomen ilmasto niin hurja vain
on. Vihreää kaipaisin jo nähdä ja vielä pitää 3,5 kk odottaa (jos tulevaa
matkaa ei lasketa). Yli puolet vuodesta puut ovat paljaina – minusta se on tosi
pitkä aika. No, tämänkään ei kyllä pitäisi olla uutinen..
Olen kirjoitellut viimeaikaisista ajatusmyrskyistä
aikaisemmin ja on niitä vieläkin ollut, mutta jotenkin vaikuttaa, että tilanne
alkaa nyt olla aika selvä. Tulihan siinä sitten suruakin koettua, mutta suru on
parempi kuin sekavien asioiden myrsky. Olen rukoillut asioiden selviämistä ja
kirkastumista tässä yhdessä asiassa ja tuntuu että vastauksen olen saanut.
Eihän se aina ole ollenkaan mukava saada selville jotain asioita, mitä ei
oikeastaan haluaisi kuulla, mutta sitten kuitenkin on kiitollinen että asiat
paljastuvat nyt eikä vasta joskus. Pinnan alla on aina niin paljon asioita,
mitä vain ei voi etukäteen tietää. Nyt tiedän tarpeeksi, että pystyn päättämään
miten toimia. Ja se tuo taas seesteisyyttä – ei tarvitse arvuutella enää. ”Sillä
ei ole mitään salattua, mikä ei
tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon.”
(Luuk. 8:17)
Viime aikoina olen miettinyt ylpeyttä – miten se on
kovettanut sydämeni. Ylpeys on ehdottomasti ollut suurin vankilani ja on sitä
varmasti myös edelleen. Kuinka herkkähipiäinen ja pikkumainen ihminen voikin
olla. Kuinka valtava halu voi olla siihen, että maailma pyörisi itsensä
ympärillä ja kuinka masentunut voi olla kun niin ei tapahdu. Kuinka paljon voi
pelätä että oma kunnia kokee loukkauksia ja kuinka vaikea voi olla antaa
anteeksi pieniäkin kaltoinkohteluja. Kuinka suuri tarve voi olla oikeassa
olemiseen. Ja kuinka suuri yksinäisyyteen eristäjä tällainen ylpeyden kovettama
sydämen maaperä on. Kuinka paksun kuoren joutuu rakentamaan, etteivät muut sitä
huomaisi. Ja kuinka vaikea tätä kaikkea
on omassa itsessään edes nähdä saatikka sille sitten mitään tehdä. On valtavaa
Jumalan armoa, että edes jotakin voi huomata, jostakin langasta saada kiinni ja
nähdä minne se johtaa. Päästä syntien tunnistamisen ja tunnustamisen tielle - vapautumisen tielle.
Raamatussa puhutaan paljon kunnian antamisesta Jumalalle,
esim. ”Antakaa Herralle, te kansojen heimot, antakaa Herralle kunnia” (Ps. 96:7) Ihminen taas aivan
luonnostaan haluaa kunnian itselleen. Ja siitä ongelmat sitten alkavatkin, kun
pitää varjella omaa kunniaa, omaa mainetta, mitä muut ajattelevat, minun
kunniaani ei saa loukata.. Yksi Raamatun oleellisimpia mutta ehkä vaikeimmin
sisäistettäviä asioita on uskovan kuoleminen itselleen. Että ei enää
varjelekaan sitä omaa kunniaansa, että siitä tuleekin merkityksetön. Että
Jumalan kunniasta oikeasti tuleekin tärkein – ei teoriassa vaan käytännössä.
Että enää en eläkään minä, vaan Jeesus minussa. Ja Hänen rakkautensa on niin
paljon suurempaa kuin se mitä joku muu ajattelee. Hänen armollisuutensa niin
ihanaa, että voin olla armollinen minua väärinkin kohdelleille. Hänen
rakkautensa tärkeämpää kuin minun oikeassa olemiseni. Hän ei kohtele minua niin
kuin olisin ansainnut vaan armolla ja rakkaudella. Hän ei häpäissyt minua.
Hänessä minunkin on mahdollista toimia toisin, luopua vaatimuksistani ja
oikeasti antaa anteeksi.
”Mihin ylpeys
tulee, sinne tulee häpeäkin, mutta nöyräin
tykönä on viisaus.” (Sananl. 11:2) Raamattu puhuu nöyryydestä ylpeyden
vastakohtana. Nöyristä ihmisistä sellaisina, jotka eivät etsi omaa kunniaansa,
mutta menestyvät, koska etsivät Herran kunniaa. Ihmiselle on myös tarpeen, että
hän tulee ymmärtämään ylpeytensä ja nöyrtyy: ”Hyvä oli minulle, että minut nöyryytettiin: niin minä opin
sinun käskysi. Herra, minä tiedän, että sinun tuomiosi ovat vanhurskaat, ja
uskollisuudessasi sinä olet minut nöyryyttänyt.”
(Ps. 119:71,75) Vain todellisen nöyryyden kautta voi seurata Jumalan antamaa
hyvää: ”Herran pelko on kuri viisauteen, ja kunnian edellä käy nöyryys.” (Sananl. 15:33) ”Nöyryyden
ja Herran pelon palkka on rikkaus, kunnia ja elämä.” (Sananl. 22:4) ”Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden
alle, että hän ajallansa teidät korottaisi.” (1. Piet. 5:6)
Tänä vuonna huhtikuussa, jos Herra suo, tulee kuluneeksi 14
vuotta uskonelämää. Tuntuu uskomattomalta, että nyt vasta alan tajuta edes
jotakin ylpeydestäni. Pitkään olen vain syyttänyt muita milloin mistäkin aivan
kuin itsessä ei olisi mitään vikaa (sitä ennen syytin itseäni, mutta sekin oli
kamalaa). Ehkä vihdoinkin alkaa tajuta, ettei tarvitse syyttää ketään, vaan
armokin on olemassa. Jumala vie asioita
aina syvemmälle ja syvemmälle. Tajuan, että ilman että on ensin saanut kokea ja
ymmärtää Jumalan hyväksyvää rakkautta ja armoa ei näitä asioita pysty edes
käsittelemään. Rakkaus avaa, totuus leikkaa ja koko ajan voi olla turvallisessa
armollisessa hyväksynnässä. Haluan uskoa että vapaus ylpeyden vankilasta on
mahdollista. Menköön sitten vaikka kuinka paljon aikaa, kunhan se joskus
tapahtuu..
