Sekalaista sählinkiä

Takana on monimuotoinen viikko, vaikka olenkin pyörinyt ihan kotikuvioissa. Maanantaiaamu alkoi ruodonpoistolla korvanenäkurkkupoliklinikalla. Tunti siinä vierähti, ennen kuin lääkäri sai ruodon ongittua kurkun syvyyksistä. Epäonnistuneita yrityksiä oli sitä ennen monta. Ne eivät johtuneet lääkärin taidottomuudesta, vaan semmoisesta refleksistä, joka ihmiselle tulee, kun kurkkuun laitetaan esim. peili ja pihdit. Erilaisia välineitä yritettiin. Hoitajat tsemppasivat. Itse olin jo aivan epätoivoinen, kun tuntui, etten vain osaa rentoutua tarpeeksi. En tiedä mitä sitten tunnin yrittämisen jälkeen tapahtui. Ehkä hiukan rentouduin ja ehkä lääkäri löysi hiukan uudenlaisen tyylin onkimiseen, kun sitten nappasi. Pari päivää menikin sitten vain siinä onnessa, ettei ole enää ruotoa kurkussa.

Pari muuta asiaa, mitkä ovat olleet vahvasti mielessä kuluneella viikolla, ovat olleet Pohjois-Korea ja ”tasa-arvoinen” avioliittolaki. YK julkisti raporttinsa Pohjois-Korean ihmisoikeusrikkomuksista, joissa sinänsä ei ollut mitään uutta, mutta kuitenkin on taas valtavan vahva muistutus siitä, että aivan valtavia kauheuksia tapahtuu ko . valtiossa ja kuinka voimattomia/tahdottomia ihmiset ovat tällaisen asian edessä. Kerran olen eräässä rukoushetkessä kokenut hengessä selvästi kuinka Jeesus itkee pohjoiskorealaisten puolesta. Se muistui taas mieleen kun luki lehtiartikkeleja tuosta YK:n raportista. Olen juuri saanut päätökseen kirjan ”Bonhoeffer” (Eric Metaxas, suomeksi 2013), joka kertoo uskomattoman valheen hengen ja vallan leviämisestä Hitlerin ja natsien vaikutuksesta Saksassa ja niiden, jotka totuuden näkivät yrityksistä taistella sitä vastaan. Kaiken takana on arvopohja, jossa kansan johtaja on Jumalan yläpuolella. Pohjois-Korean aate kulkee nimellä ”juche ” ja kaikki, joita epäillään pienimmästäkin rikkeestä johtoa kohtaan päätyvät keskitysleirille. (YK:n raportissa kerrottiin mm. toimittajasta, joka oli vahingossa kirjoittanut johtajan nimen väärin ja päätynyt siitä puoleksi vuodeksi vankilaan. Toki kerrottiin myös paljon suuremmista kauheuksista.) Niin, onneksi voi kuitenkin rukoilla pohjoiskorealaisten puolesta. Ilmiselvää on, että tuokin järjestelmä vielä näkee loppunsa. Rukoilen että pian saisi totuuden valo paistaa myös siellä.

Suomessa on tällä hetkellä suuri tarve pitää esillä taas totuutta aivan perusasioissa. En olisi joitakin vuosia sitten uskonut, että näin suuri rukoustarve tulee niin itsestään selvältä kuulostaneelle asialle. Että avioliitto saisi jatkossakin olla myös lainsäädännössä avioliitto. Torstaina katselin eduskunnan lähetekeskustelua asiasta. Siellä oli paljon hyviä puheenvuoroja ja hyviä perusteita avioliiton säilyttämisen puolesta. Mutta toki oli sitten paljon puheenvuoroja myös sen romuttamisen puolesta. Suomi on nyt todella vakavassa pisteessä – valinnan paikalla. Vaikka kaikki eivät sitä ymmärrä tai piittaa, lopulta kyse on siitä välitetäänkö Jumalasta vai ei. Jos asia etenee eduskunnan äänestykseen, tästä asiasta lopulta äänestetään. En tiedä mitä tapahtuu, jos kansan tahto edustajiensa välityksellä on, että Jumalan mielipiteellä ei ole väliä (pahin skenaario pitkällä tähtäimellä, ks. ed. kappale). Suomi on ollut todellisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien edelläkävijä siksi, että lainsäädännön arvot ovat perustuneet Raamatun arvoihin ja Jumala on ollut päättäjien yläpuolella. En haluaisi nähdä maassamme sitä syöksykierrettä, joka muodostuu, jos tältä peruskalliolta hypätään pois. Jumala on antanut ihmiselle vapaan tahdon valita. Se pätee toki tässäkin asiassa. Mutta rukouksissa on vahvasti tämäkin aihe.

Mitäs sitten vielä tällä viikolla. Miehiä sekoittamassa päätäni. Yksi treffipyyntö tuli vähän yllättäen. Minä sitten kieltäydyin. Kyllä voi ihminen olla hukassa tällä sektorilla elämässään. Tuntuu että miehiä oikein pörrää ympärillä ja mielessä nykyään, ja olen aivan pihalla mitä haluan, millainen minulle sopisi, osaanko rakastaa, osaisinko asua jonkun kanssa yhdessä, mikä on tärkeää ihmissuhteessa, osaisinko olla sellaisessa, miten pitäisi toimia näissä tilanteissa? Niin kauan kuin olen uskossa ollut, olen aina halunnut, että puoliso olisi selkeästi Jumalan antama ja johdattama. Tällä viikolla asia on tullut taas vahvasti mieleen, kun oma järki ja tunteet eivät alkuunkaan riitä asian käsittelyyn, ne sekoittavat vain. Vaan onhan toki sekin ihan hyvä asia, että jotain aktiivisuuden merkkejä näyttäisi tälläkin elämänalueella olevan. Jotenkin tuntuu, että kun edes hiukan enemmän on tullut ulos kuorestaan, pystyy kohtaamaan ihmisiä ja olemaan edes hiukan enemmän oma itsensä, niin sittenkin jotakin toivoa vielä tälläkin alueella on. Niin, rukousaihe tämäkin, uskallan odottaa levollista lopputulosta tästä kaikesta.

Tämä kirjoitus tapahtui talvikauden neljännen flunssan vaikutuksen alaisena. Minulla on ollut lokakuun, joulukuun, tammikuun ja helmikuun flunssat. En tiedä minne vastustuskykyni on hävinnyt tänä talvena. Eniten tympii se, että liikkumiset ovat jääneet tosi huonoon malliin – elämä on ollut tosi paljon tietokoneella olemista, mikä ei tunnu kovin terveeltä. En haluaisi että elämäni olisi pelkkää virtuaalielämää, mitä se hyvin paljon nyt on. Haluaisin todellisuutta enkä virtuaalisuutta.

Vaan kiitollinen olen siskontytöstä, joka täytti juuri 1 vuotta. Hän on ainakin ihan live-ihmissuhde. Kotitätinä on ollut ihan kiva olla.

Vastaanotolla

Kirjoitan tätä luu kurkussa. Itse olen soppani keittänyt. Eilisen herkullisen ahvenkeiton syömisen seuraus oli ruoto kurkussa. Nyt minulla on asiasta lääkärinlausunto: ”Eilen syönyt ahvenkeittoa, ruoto jäi ilmeisesti kurkkuun, tuntunut vasemmalla puolelle, ei koko ajan, mutta ajoittain. Ruotoa ei täällä nähdä. Jos vaivaa edelleen tuntuu tämän päivän ja illan aikana, suos. koht korvalääkärille.” Ilmeisesti menen siis huomenna nenäkorvakurkkupolille, jotta heidän laitteillaan voidaan syynätä syvemmälle. Uusi kokemus tämäkin.. Tänään onkin muuten tasan 4 vuotta endometrioomaleikkauksestani. Niin se aika menee. Tuollaiset vaan jää niin mieleen, että tuntuu kuin olisi aivan äsken ollut.

Vaikka minulla on ruoto kurkussa, on aivan hyvä olla. Sisältä on levollinen ja rauhallinen. Koko Israelin matkan jälkeinen aika on ollut hyvää, kun on ollut hyvä olla. Muistutan itseäni Jumalan rakkaudesta. Helposti olen saattanut vaikeuksissa ajatella että Jumala jotenkin kiusaa, vaikka eihän se koskaan ole niin. ”Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: "Jumala minua kiusaa"; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa.” (Jaak. 1:13) Asioita vain tapahtuu ja haluan pysyä turvallisessa luottamuksessa ja rakkaudessa kaikenlaisissa tilanteissa. Että kaikki on aivan hyvin. Ruodon ja kaiken muunkin suhteen.

Viime aikoina olen miettinyt vastaanottamisesta. Kuinka kaikki on lopulta sitä – sen vastaanottamista mitä Jumala haluaisi antaa. Välillä huomaa – ehkä joskus paremmin toisissa ihmisissä kuin itsessä – miten vaikeaa hyvän vastaanottaminen voi olla. Kuinka ihminen voikin vastustaa hänelle tarjottavaa aitoa mahdollisuutta erilaisiin apuihin, käytännön apuun, taloudelliseen apuun, mitä erilaisimpiin rakkauden osoituksiin. Ja kuinka surullinen tilanne tällöin on kun apu olisi lähellä, mutta ihminen ei halua ottaa sitä vastaan. (Tai kun joku ei ylipäätään halua ottaa Jeesusta elämäänsä.)

En yhtään enää ihmettele, miksi Jumalan taktiikka vaikuttaa olevan riisua ja tyhjentää ihminen omasta voimastaan. Koska muuten hän ei voi vastaanottaa – pukeutua ja täyttyä. Mitä tyhjempi on omasta voimastaan, sitä helpompi on ottaa vastaan. Sitä avoimempi on Jumalan mahdollisuuksille ja avulle. Israelin matka puhutteli minua hyvin monella tavalla. Mutta yksi kohtaaminen Herran kanssa liittyi juuri tähän. Eräässä rukoushetkessä, jossa Pyhä Henki oli vahvasti läsnä, minua alkoi itkettää ja piti mennä polvilleen ja ihmettelin että mitä Jumala nyt tekee. Eräs toinen tuli siihen ja sai sanat Jumalalta että Herra riisuu minua omasta voimasta, jotta voi antaa omaa voimaansa. Se tuntui hyvältä. Vaikea tietää tapahtuiko jotain käännettä tässä asiassa juuri siinä hetkessä, kun toisaalta ainakin tyhjentymisestä olen täälläkin puhunut jo pitkään. Vaan jos sitten vihdoinkin alkaisi vaikka jo täyttämisenkin ajat. On tosiaan ainakin ollut todella hyvä olo. Ehkä edes pienesti olen saanut täyttyä Jumalan antamalla rauhalla ja levolla. Ehkä vielä saan täyttyä Hänen voimallaan. Onhan se ainakin Hänen lupauksensa. Se, mistä jo viimeksi kirjoitin: ”jotka Herraa odottavat saavat uuden voiman” (Jes. 40:31)

Toinen asia mistä Israelissa Jumala puhui, liittyi juuri vastaanottamiseen – rakkauden vastaanottamiseen toisten ihmisten kautta. Sain profetaalista sanaa siellä erää sisaren kautta siitä, että on olemassa ihmisiä jotka rakastavat minua ja jotenkin sitten kehotusta sen vastaanottamiseen ja rukousta että pystyisin siihen vastaanottamiseen. Sama teema toistui vielä matkan jälkeen, kun sain eräältä ihmiseltä viestin, jossa hän kertoi rukoilleeni puolestani ja sanoi saaneensa minulle tätä juurikin samaa teemaa. Tämä on varmasti tosi tärkeää, koska minullahan jossain alitajunnassa on kuitenkin joku semmoinen ajatussaareke, jossa kerrotaan että kukaan ei oikeasti rakasta minua, ja kaikki siltä näyttävä on vain teeskentelyä. Sellaisessa moodissa on helposti torjunta päällä. Kaipaus ja torjunta yhtä aikaa ei tuota kovin hyvää tulosta. Tuntuu, että Jumala kuitenkin tätäkin linnaketta on jo paljon murtanut. Ja ainakin nyt sain tuota sanaa, että sittenkin aitoa rakkautta myös ihmisten taholta on olemassa.

Eli kaikessa tullaan vain vastaanottamiseen. Jumalan avun vastaanottamiseen. Joku suoraan Häneltä tai ihmisten kautta. Vaikka sitten sellaisenkin että antaa jonkun auttaa siten että kaivaa ruotoa pois kidasta..

”Ja hänen annettiin pukeutua liinavaatteeseen, hohtavaan ja puhtaaseen: se liina on pyhien vanhurskautus." (Ilm. 19:8)

Kotkan siivin

Tältä on tuntunut aikaisempienkin Israelin matkojen jälkeen: siunatulta, valtavan siunatulta. Kohta tulee täyteen kaksi vuorokautta Suomen kamaralla olemista. Kestää taas aikansa että mielikin tulee tänne, vaikka kroppa on jo perillä. Oli niin ihmeellisen hieno matka. En mitenkään pysty sitä tässä kunnolla edes kuvailemaan. Tarvitaan aikaa, että edes pystyy hahmottamaan viikon antia – se oli niin runsas.

Saimme nähdä suuria näköaloja. Ihmeellisintä oli varmaankin käynti Garissimin vuorella, joka mainitaan Raamatussa siunauksen vuorena (5. Moos. 11:29). Rukoilimme siellä ja sitten eräässä kodissa läheisessä Arielin kaupungissa. Rukouksessa eräs henkilö, joka ei tuntenut minua yhtään, profetoi koko ryhmälle kuinka Jumala nostaa meidät siivilleen kuin kotkat, emmekä enää ole kanoja, jotka kulkevat vain maassa. Kotkista tuli yksi viikon teemoista. 

Oli yhteyttä, oli rakkautta, oli lepoa, oli hienoja maisemia, oli paljon uutta tietoa Israelista ja rakkautta maata kohtaan. Oli niin paljon. Oli niin paljon, että pitää vain sulatella ja antaa tilanteen tasaantua. Oli niin laajat näköalat.

”mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman. He kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40:31)

Maalaus eräässä kodissa Rishon LeZionin kaupungissa.