Takana on monimuotoinen viikko, vaikka olenkin pyörinyt ihan
kotikuvioissa. Maanantaiaamu alkoi ruodonpoistolla
korvanenäkurkkupoliklinikalla. Tunti siinä vierähti, ennen kuin lääkäri sai
ruodon ongittua kurkun syvyyksistä. Epäonnistuneita yrityksiä oli sitä ennen
monta. Ne eivät johtuneet lääkärin taidottomuudesta, vaan semmoisesta refleksistä,
joka ihmiselle tulee, kun kurkkuun laitetaan esim. peili ja pihdit. Erilaisia
välineitä yritettiin. Hoitajat tsemppasivat. Itse olin jo aivan epätoivoinen,
kun tuntui, etten vain osaa rentoutua tarpeeksi. En tiedä mitä sitten tunnin
yrittämisen jälkeen tapahtui. Ehkä hiukan rentouduin ja ehkä lääkäri löysi
hiukan uudenlaisen tyylin onkimiseen, kun sitten nappasi. Pari päivää menikin
sitten vain siinä onnessa, ettei ole enää ruotoa kurkussa.
Pari muuta asiaa, mitkä ovat olleet vahvasti mielessä
kuluneella viikolla, ovat olleet Pohjois-Korea ja ”tasa-arvoinen”
avioliittolaki. YK julkisti raporttinsa Pohjois-Korean
ihmisoikeusrikkomuksista, joissa sinänsä ei ollut mitään uutta, mutta kuitenkin
on taas valtavan vahva muistutus siitä, että aivan valtavia kauheuksia tapahtuu
ko . valtiossa ja kuinka voimattomia/tahdottomia ihmiset ovat tällaisen asian
edessä. Kerran olen eräässä rukoushetkessä kokenut hengessä selvästi kuinka
Jeesus itkee pohjoiskorealaisten puolesta. Se muistui taas mieleen kun luki
lehtiartikkeleja tuosta YK:n raportista. Olen juuri saanut päätökseen kirjan ”Bonhoeffer”
(Eric Metaxas, suomeksi 2013), joka kertoo uskomattoman valheen hengen ja
vallan leviämisestä Hitlerin ja natsien vaikutuksesta Saksassa ja niiden, jotka
totuuden näkivät yrityksistä taistella sitä vastaan. Kaiken takana on arvopohja,
jossa kansan johtaja on Jumalan yläpuolella. Pohjois-Korean aate kulkee nimellä
”juche ” ja kaikki, joita epäillään pienimmästäkin rikkeestä johtoa kohtaan
päätyvät keskitysleirille. (YK:n raportissa kerrottiin mm. toimittajasta, joka
oli vahingossa kirjoittanut johtajan nimen väärin ja päätynyt siitä puoleksi
vuodeksi vankilaan. Toki kerrottiin myös paljon suuremmista kauheuksista.)
Niin, onneksi voi kuitenkin rukoilla pohjoiskorealaisten puolesta. Ilmiselvää
on, että tuokin järjestelmä vielä näkee loppunsa. Rukoilen että pian saisi totuuden
valo paistaa myös siellä.
Suomessa on tällä hetkellä suuri tarve pitää esillä taas
totuutta aivan perusasioissa. En olisi joitakin vuosia sitten uskonut, että
näin suuri rukoustarve tulee niin itsestään selvältä kuulostaneelle asialle.
Että avioliitto saisi jatkossakin olla myös lainsäädännössä avioliitto.
Torstaina katselin eduskunnan lähetekeskustelua asiasta. Siellä oli paljon
hyviä puheenvuoroja ja hyviä perusteita avioliiton säilyttämisen puolesta.
Mutta toki oli sitten paljon puheenvuoroja myös sen romuttamisen puolesta. Suomi
on nyt todella vakavassa pisteessä – valinnan paikalla. Vaikka kaikki eivät
sitä ymmärrä tai piittaa, lopulta kyse on siitä välitetäänkö Jumalasta vai ei. Jos
asia etenee eduskunnan äänestykseen, tästä asiasta lopulta äänestetään. En
tiedä mitä tapahtuu, jos kansan tahto edustajiensa välityksellä on, että
Jumalan mielipiteellä ei ole väliä (pahin skenaario pitkällä tähtäimellä, ks.
ed. kappale). Suomi on ollut todellisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien
edelläkävijä siksi, että lainsäädännön arvot ovat perustuneet Raamatun arvoihin
ja Jumala on ollut päättäjien yläpuolella. En haluaisi nähdä maassamme sitä
syöksykierrettä, joka muodostuu, jos tältä peruskalliolta hypätään pois. Jumala
on antanut ihmiselle vapaan tahdon valita. Se pätee toki tässäkin asiassa.
Mutta rukouksissa on vahvasti tämäkin aihe.
Mitäs sitten vielä tällä viikolla. Miehiä sekoittamassa
päätäni. Yksi treffipyyntö tuli vähän yllättäen. Minä sitten kieltäydyin. Kyllä
voi ihminen olla hukassa tällä sektorilla elämässään. Tuntuu että miehiä oikein
pörrää ympärillä ja mielessä nykyään, ja olen aivan pihalla mitä haluan,
millainen minulle sopisi, osaanko rakastaa, osaisinko asua jonkun kanssa
yhdessä, mikä on tärkeää ihmissuhteessa, osaisinko olla sellaisessa, miten
pitäisi toimia näissä tilanteissa? Niin kauan kuin olen uskossa ollut, olen
aina halunnut, että puoliso olisi selkeästi Jumalan antama ja johdattama. Tällä
viikolla asia on tullut taas vahvasti mieleen, kun oma järki ja tunteet eivät
alkuunkaan riitä asian käsittelyyn, ne sekoittavat vain. Vaan onhan toki sekin
ihan hyvä asia, että jotain aktiivisuuden merkkejä näyttäisi tälläkin
elämänalueella olevan. Jotenkin tuntuu, että kun edes hiukan enemmän on tullut
ulos kuorestaan, pystyy kohtaamaan ihmisiä ja olemaan edes hiukan enemmän oma
itsensä, niin sittenkin jotakin toivoa vielä tälläkin alueella on. Niin,
rukousaihe tämäkin, uskallan odottaa levollista lopputulosta tästä kaikesta.
Tämä kirjoitus tapahtui talvikauden neljännen flunssan
vaikutuksen alaisena. Minulla on ollut lokakuun, joulukuun, tammikuun ja
helmikuun flunssat. En tiedä minne vastustuskykyni on hävinnyt tänä talvena.
Eniten tympii se, että liikkumiset ovat jääneet tosi huonoon malliin – elämä on
ollut tosi paljon tietokoneella olemista, mikä ei tunnu kovin terveeltä. En
haluaisi että elämäni olisi pelkkää virtuaalielämää, mitä se hyvin paljon nyt
on. Haluaisin todellisuutta enkä virtuaalisuutta.
