Perustilassa

”Sillä minä tiedän, ettei minussa, nimittäin lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla tosin on, mutta hyvää en pysty saamaan aikaan. Sitä hyvää, mitä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä toteutan. Sisäisen ihmiseni puolesta hyväksyn iloiten Jumalan lain, mutta jäsenissäni näen toisen lain. Se sotii mieleni lakia vastaan ja pitää minua vangittuna synnin lakiin, joka on minun jäsenissäni. Minä kurja ihminen! Kuka vapauttaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7: 18-19,22-23)

Tähän on tultu, tässä ollaan. Ymmärrän nyt jotenkin aivan valtavan hyvin tuon mitä Paavali tuossa sanoo. En ole sitä ennen niin kunnolla käsittänyt, ehkä jotenkin enemmän teoreettisesti, mutta nyt se on tullut jotenkin hyvin konkreettiseksi. Eikä minkään erityisen asian kautta, vaan ehkä Jumala on sen vain jotenkin antanut nyt minun nähdä. Kun en vain todella kykene tekemään mitään hyvää, vaikka periaatteessa haluaisi. En pysty mihinkään oikeasti ja puhtaasti hyvään omassa itsessäni. Kaikki jää teorian tasolle. On kyllä helppo ajatella ja kirjoittaa ja olla jotakin mieltä rakkaudesta ja kuinka ihmisten tulisi toisiaan kohdella ja kuinka sydämestään elää Jumalan Sanan mukaan, mutta käytännössä ei tapahdu mitään. Tästä lihasta ei semmoiset jutut onnistu. Ei todellakaan. 

Onneksi Herra on Paavalille paljastanut tämän asian jo vähän vajaa 2000 vuotta sitten. Ettei sinänsä tarvitse ihmetellä ja syöksyä epätoivoon, nyt kun huomaan itsessään saman asian. Ihminen itsessään on todella juuri niin syntiinlangennut kuin Raamattu kertoo ihmisen olevan ja itsessään täysin kykenemätön elämään Jumalan rakkauden tietä. Aadam ja Eeva söivät sitä todella epäterveellistä hedelmää, joka aiheutti heidän koko sielunsa turmeltumisen ja sitä samaa perintöä kantaa geeneissään koko ihmiskunta. Jokaisessa on luontaisesti itsekkyys ja kapina Luojaansa vastaan: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan.” (Room. 3:10-12) Olen joskus itse ajatellut tästä kohdasta että Herra olenhan minä etsinyt sinua jne. Nyt ehkä paremmin ymmärrän tämänkin ja että noissakin ajatuksissa on ollut kyse vain huonosta itsetuntemuksesta ja luuloista olla parempi kuin on. Jumala onneksi pystyy vaikuttamaa ihmisessä halua etsiä Häntä. Mutta varmasti jokainen uskova löytää itsestään myös sen lihan puolen, kapinamielen Jumalaa kohtaan, haluttomuuden ja kyvyttömyyden Jumalan rakkauden osoittamaan elämään, jossa itsekkyys ei hallitse. 

Luulen että ”kilttien tyttöjen, kunnollisten poikien, kunniallisten veronmaksajien jne” voi olla hiukan vaikeampi ylipäätään havaita syntisyyttään, kuin esim. vankilassa olevien - kenties. Kuitenkaan kysymys ei ole Jumalan edessä ollenkaan siitä mitä yksittäisiä syntejä olemme tehneet, vaan siitä perussyntisyydestä ja kapinasta Jumalaa ja Hänen Sanaansa vastaan – Jeesusta vastaan, kapinasta, joka on ihan jokaisessa ihmisessä. Ilman Jeesusta kenelläkään ei ole mitään mahdollisuuksia. Jumalan edessä on aivan sama onko ihmisellä kilometrin pituinen rikosrekisteri vai CV hyväntekeväisyysjärjestöjen vapaaehtoistöistä. Ilman armahdusta syntisyydestä, ilman Jeesuksen sovitustyötä omalle kohdalle, ilman Jumalan vaikuttamaa uutta syntymää, jonka Jeesus saa ihmisessä aikaan, ei ole mitään mahdollisuuksia olla Jumalalle kelvollinen. Ja sitten kuitenkin taas kaikki on tehty ihmiselle hyvin helpoksi. Jeesus on tehnyt kaiken, ei tarvitse kuin sanoa Hänelle että minä tarvitsen sinua. Ja silloin kuka tahansa saa ottaa syntien sovituksen lahjana vastaan. Emme itse ole aiheuttanut syntiinlankeemustamme, emmekä voi siitä itse pelastua. Mutta Jeesus on tullut sitä varten, että Hänen puoleen voi jokainen valintansa tehdä. Kukaan syntinen ihminen ei voi toista syntistä pelastaa – kaikki olemme täällä ihan samassa suossa. Mutta Jeesus tulikin ihmiseksi tämän luomakunnan ulkopuolelta. Vain Hän voi pelastaa.

Ihmiset elävät keskimäärin kummallisessa itsepetoksessa väittäessään että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Pohjimmiltaan ihminen on täysin itsekäs ja sen kyllä mielestäni näkee vaikka uutisista jos vain haluaa nähdä. Mutta koska ilman Jumalan rakkautta syntistä kohtaan ihminen ei kykene tunnustamaan tilaansa, suurin osa haluaa elää mieluummin jonkinasteisessa itsepetoksessa, kuin todeta tila ja tunnustaa että Jumala on oikeassa. Kun tietää, että Jumala rakastaa luotuaan ja on ollut halukas tulemaan ihmiseksi ja valmistamaan pelastuksen, on kuitenkin mahdollista sitten antaa Jumalan paljastaa myös oma todellinen tilansakin pohjiaan myöten. Läpeensä mätä, ja täydellisen rakastettu.

Läpeensä mädälle jää sitten vain yksi toivo hyvä tekemiseen – Jumalan rakkauden mukaan elämiseen. Pyhä Henki. Ihminen itse ei pysty mihinkään, mutta Jumala ei jättänyt hommaa siihen, vaan lupasi lähettää Pyhän Hengen, joka pystyy ja kykenee. Pyhä Hengen toimintaan Paavalikin sitten laittaa toivonsa sen jälkeen kun on todennut oman tilansa ja voimansa toivottomaksi:  ”Te ette kuitenkaan ole lihan vallassa vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta jolla ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa. Jos nyt hänen Henkensä, hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti kuolleista Kristuksen Jeesuksen, tekee eläviksi myös teidän kuolevaiset ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.” (Room. 8: 9,11)

”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20) Tämä on aika isoa asiaa. Pitää miettiä ja rukoilla vielä paljon lisää. Että todella tämä asia voisi olla totta eikä vain teoriaa. Ilmeistä on että se vaatii myös oman itsen tahdon luovuttamista kokonaan Jumalalle. Mitä taas syntinen ihmisluonto minussa kovasti vastustaa.

Paluu vuorilta (suohon)

Jokohan sitä olisi vähitellen toipunut matkasta. 4 vuorokautta olen ollut jo kotona, mutta jotenkin tämä takaisintulo on aina yllättävän rajua vaikka on poissa vain viikon. Kun sen viikon ajan katselee kaikkea jostain eri näkökulmasta, jostakin aivan kuin ylhäältä. Ja sitten palaa taas sinne alas ja vielä kaikenlisäksi viikosta hyvin väsyneenä, niin ei ihme että ottaa aikansa sopeutua. Viime viikon olin siis taas Italiassa raamattuviikolla, tämä oli jo 5. perättäinen vuosi, jolloin olen saanut olla mukana siellä. Oltiin tällä kertaa Garda-järven rannalla ja yhtenä päivänä retkeiltiin Monte Baldon –vuoristossa. Sieltä vuorilta oli mahtavat näköalat, toinen näkökulma kaikkeen, murheet kaukana ja taivas lähellä. Ja sitten kohta taas oltiin siellä alhaalla laaksossa. Jotenkin ymmärrän, että normaali elämä on siellä alhaalla. Silti paluu vaan on vähän rajua. Mutta eiköhän se taas tästä. On ainakin saanut jo univelat pois, niin sekin helpottaa.

Palatessani vuorilta takaisin oman elämäni laaksoon pätkähdin keskelle vihan tunteita ja kiukustuneita ajatuksia. Onhan näitä ollut paljon ennenkin, mutta ehkä juuri tuollainen irtiotto näistä asioista sai minut havaitsemaan ne entistä paremmin palattuani samoihin kuvioihin. Kun ei yhtään haluaisi kantaa vihaa, kaunaa, ärsyytymistä ja mitä kaikkea sellaista, mutta kun tuntuu, että ne vain riippuvat itsessä kiinni. Vaikka kuinka haluaisi ajatella jotakin ihan muuta, ajatukset pyörivät juuri niissä ihmisissä, jotka ovat kohdelleet kaltoin. Näitä asioita sitten märehtii ja pyörittää, niissä kieriskelee ja on niiden vanki, vaikka tajuaa, että itselleen tekee koko ajan pahaa, kun miettii sitä pahaa, mitä joku muu on minulle tehnyt.

Haluaisin voida antaa anteeksi paljon helpommin, kuin miten se minulta nykyään onnistuu. Huomaan, että minun on todella vaikea antaa loukkauksia anteeksi. Elämäni on aina ollut kauhean varovaista, etten vain ärsyttäisi ketään, koska sitten kun tulee loukkaus, en välttämättä kestä sitä ollenkaan. Tällainen ylivarovainen elämä ei kuitenkaan ole mitään elämää. Ja välillä käy näinkin että vaikka kuinka yrittää varoa, sitten kuitenkin joku onnistuu iskemään ja loukkaamaan. Näihin vaikeisiin tilanteisiin liittyy tietysti vielä se, että loukkaaja ei itse tajua loukanneensa ollenkaan. Vaikka hänelle kertoo tulleensa satutetuksi, sanat kaikuvat tyhjyyteen eikä aitoa anteeksipyyntöä ole odotettavissa, koska loukkaaja itse ei ymmärrä tehneensä mitään väärin. Ainoa mahdollisuus päästä vapaaksi on antaa anteeksi ilman anteeksipyyntöä. Silloin on omassa voimassaan helposti tyhjän päällä. Ainakin minä olen. Katkeruus ja asioihin takertuminen on ihan siinä vieressä ja nielaisemassa.

Anteeksiantaja on suurin voittaja. Jeesuksessa tämä asia on malliksi annettu ja Hänen elämässään täydeksi konkretiaksi tullut. Ei ketään muuta ole niin syyttä haukuttu ja tuomittu. Eikä kukaan ole niin paljon vastustajiaan rakastanut. Ei kukaan ole antanut niin paljon anteeksi. Jotenkin hämärästi tajuan, että vain Jeesukseen katsomalla, siis Häntä ajattelemalla voin jotenkin päästä vapaaksi anteeksiantamattomuudestani. Se on välttämättömyys, koska muuten jään vihaani loppuelämäksi, enkä koskaan uskalla elää kunnolla, jos aina joudun pelkäämään uusia loukkauksia. Vain Jeesuksen elämä voi minut tästä vapauttaa. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päästä vapaaksi omasta itsestä, omista ”oikeuksista” olla katkera. Ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin löytää jotakin mikä on suurempaa, kuin se mitä PAHAA MINULLE on tehty. Jotenkin tajuaa, että vapaus on siellä, missä ei tarvitse murehtia siitä mitä MINULLE tapahtuu, miten MINUA kohdellaan. Vapaus on siellä missä rakkaus hallitsee, ei siellä missä MINÄ olen tärkein.

Oman itsen kuoleminen ja Jeesuksen kautta eläminen on yksi Raamatun keskeisiä teemoja. Se on työ, jonka vain Pyhä Henki voi ihmisessä tehdä. Että oma itse vähenee ja Jeesus saa enemmän ja enemmän tilaa. Vaikka hiukan puhuinkin tästä teemasta tuolla Italiassa, en kyllä voi siitä sanoa vielä paljonkaan ymmärtäväni tai että se omassa elämässä kovinkaan totta olisi. Vaan onhan se selvä suunta kuitenkin. Ja sellainen, että näiden vihojeni kautta näen vielä kaiken lisäksi myös asian välttämättömyyden. Tajuan myös, että jos jatkossa haluaa pitää jollain lailla Raamatun Sanaa esillä, tulee välttämättä jossain vaiheessa kohtaamaan myös jonkinasteista negatiivista kommentointia – toivottavasti ei laajasti, mutta kuitenkin aina jostain löytyy se joku, joka ei tykkää. Ja silloin ei kuitenkaan haluaisi loukkaantua heti ja kompastua siihen. Vaan haluaisi voida rakastaa, niin kuin Jeesus ja jatkaa eteenpäin hyvillä mielin sellaisessakin tilanteessa.

Kuinka paljon Raamatussa onkaan kohtia vihamiesten rakastamisesta. Sehän on Jeesuksen oikein tavaramerkki. Häntä hakataan nauloilla ristiin ja hän rukoilee ja pyytää Isältä että Hän antaisi anteeksi väärintekijöille. Se kaikki menee täysin yli ymmärryksen. Ja kaikki se pilkka mitä Hän on ottanut vastaan viimeisen 2000 vuodenkin aikana, kuinka paljon nytkin Häntä soimataan eikä oteta todesta ja kuinka sitten kuitenkin Hän on täynnä armahdusta jokaiselle joka Hänen luo vain tahtoo tulla. Jeesuksen voima on anteeksiantamuksen voima.

Vaikuttaa siltä, että minulla on aika paljon vielä opittavaa anteeksiantamisesta ja omalle itselle kuolemista. Harjoitukset laaksonpohjalla etenevät..

”Siunatkaa vainoojianne, siunatkaa, älkääkä kirotko.” (Room. 12:14)

”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka vainoavat teitä, että olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” (Matt. 5:44)

”Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat. Rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä solvaavat.” (Luuk. 6:28)

Kanakannu Gardan hotellissamme.

Uuden elämän värit

Pöydälläni on pystyyn nostettuna maalifirman värikartta. Voisin vaikka tehdä siitä taulun seinälle – niin ihanalta tuntuu katsella kaikkia noita värejä. Niille on vielä annettu niin hienoja nimiäkin: Hiljaisuus, lepo, miete, kaiku jne. Kartta tuli mukaan kun kävin valitsemassa maalisävyjä sitä mökkiä varten, josta olen kertonut. 

Vaikka monet pintamateriaalit vielä puuttuvat, jotenkin maaleja suunnitellessa tuli olo, että näen sen jo valmiina. Että siitä tulee hieno – ainakin minun mielestäni, kun olen saanut olla lopputulokseen vaikuttamassa. Näin sen jo hienona ja ihastelin jo hienoutta, vaikka kaikki on vielä kesken. Ja sitten ajattelin – jos minä pystyn näkemään jotakin keskeneräistä jo valmiina ja iloitsemaan siitä, eikö vielä paljon enemmän Jumala pysty siihen. Eikö hänkin jo näe, mitä on tekemässä itse kunkin omansa elämässä, vaikka se olisi vielä kaaos ulkopuolisen silmässä? Ja onhan hänellä jo mielessä uudet taivaat ja uusi maakin, koska hän on luvannut tehdä kaiken uudeksi. (Ilm. 21:1) Kyllä Hän jo näkee uuden luomuksen, kun kerran minäkin näen silmissäni uuden ihanan eteisen.

Sitten sinne tulee antiikinsiniset keittiökalusteet. Tämä on myös ihmeellistä. Muistan kun vuosia sitten yhdelle tutulleni kerroin haaveilevani sinisestä keittiöstä. Nämä haaveet ovat hautautuneet moneen kertaan, eikä sinisen keittiön saaminen ole todellakaan ollut elämäni ykkösasioita. Vaan nyt sitten se onkin tulossa, oikeastaan ilman mitään pyrkimyksiä. Se vaan tulee – kun en ole sitä tavoitellut. Tästä ajatus pompsahtaa hassusti tähän aamuun kun kävin pitkästä aikaa vaakalla. Yllätyksekseni paino oli aika alhaalla, enkä tosiaan ole mitään laihduttamisia yrittänyt tai ajatellut. Tästäkin muistuu mieleen nuoruuteni ajat, jolloin kovasti yritin koko ajan laihduttaa, eikä mielessä oikein muuta ollutkaan. Vaikka kuinka muka yritti, oli painoa tosi vaikea pudottaa, koko ajan oli tyytymätön ja toivoi muutosta. Uskoon tullessani lakkasin laihduttamisen. Nyt kun en vuosiin ole asiaa enää pahemmin ajatellut, se on pysynyt semmoisena kuin saakin. 

 Jotenkin näistä vain tulee mieleen, että sitten kun lakkaa tavoittelemasta jotakin ja keskittyy Herraan, sitten huomaamatta ne jotkut asiat voivat tullakin, jos ovat tullakseen. Raamatusta löytyy kyllä selkeästi tämä neuvo esim. muodossa: ”Älä näe vaivaa rikastuaksesi, lakkaa käyttämästä ymmärrystäsi siihen. Kun suuntaat silmäsi rikkauteen, se onkin yhtäkkiä poissa; totisesti se saa siivet, kuin kotka se lentää taivaalle.” (Snl. 23:4-5) Se mitä tavoittelee, katoaa, mutta kun etsii Jumalaa, niin saa kaiken muunkin.  ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan, niin teille annetaan lisäksi myös kaikki tämä.” (Matt. 6:33) Tämä on näitä Jumalan valtakunnan ihmeellisyyksiä. Homma toimii aivan toisella lailla, kuin ihminen ensisijaisesti ajattelisi. 

Kyllä sitä sitten tietää niitäkin juttuja, mikä itse on tavoitellut, mistä ei ole osannut luopua ja mitä ei ole saanut. Uskoisin että kuitenkin Jumala tekee sitä työtä, että pikkuhiljaa uskaltaa enemmän ja enemmän irrottaa otetta omista toiveistaan/päähänpinttymistään ja oppii innostumaan enemmän Jumalan lupauksista. Oppii nauttimaan niistä asioista mitä Jumala antaa ja ne muut jutut tulee vähemmän merkityksellisiksi. Itsellä nyt enkä tämä puolisoasia on ollut pitkään semmoinen jonkunasteinen väärä fiksaatio – epätoivoisen suhtautumisen alue. Nykyään huomaan ottavani asian jo paljon rennommin. Ei mitään paineita - voin olla ihan hyvin yksinkin. Että oikeasti Herra tietää paremmin mikä minulle sopii. Ja sitten taas, kun on rento mieli aiheesta, pystyy ihmisiinkin tutustumaan jotenkin paremmin. Näin erikoisesti nämä jutut vain kulkee. Toki sitten on muitakin juttuja missä huomaa tätä samaa: tavoittelee itselleen, mutta ei saa. Ja ehkä sitten joskus tajuaa kuinka itsekäs se pyrkimys olikaan. Tai sitten ei tajua ja katkerana jää märisemään ”kauheaa” kohtaloaan. Kunpa saisi kaikesta katkeruudesta puhdistua ja siltä jatkossakin varjeltua.

”Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen.” (Matt. 16:25)

P.S. Voipi olla että seuraavaan kirjoitukseen menee useampi viikko – on taas vähän matkaa tulossa.