”Sillä minä tiedän, ettei minussa, nimittäin lihassani, asu
mitään hyvää. Tahto minulla tosin on, mutta hyvää en pysty saamaan aikaan. Sitä
hyvää, mitä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä toteutan.
Sisäisen ihmiseni puolesta hyväksyn iloiten Jumalan lain, mutta jäsenissäni
näen toisen lain. Se sotii mieleni lakia vastaan ja pitää minua vangittuna
synnin lakiin, joka on minun jäsenissäni. Minä kurja ihminen! Kuka vapauttaa
minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7: 18-19,22-23)
Tähän on tultu, tässä ollaan. Ymmärrän nyt jotenkin aivan
valtavan hyvin tuon mitä Paavali tuossa sanoo. En ole sitä ennen niin kunnolla
käsittänyt, ehkä jotenkin enemmän teoreettisesti, mutta nyt se on tullut jotenkin
hyvin konkreettiseksi. Eikä minkään erityisen asian kautta, vaan ehkä Jumala on
sen vain jotenkin antanut nyt minun nähdä. Kun en vain todella kykene tekemään
mitään hyvää, vaikka periaatteessa haluaisi. En pysty mihinkään oikeasti ja puhtaasti
hyvään omassa itsessäni. Kaikki jää teorian tasolle. On kyllä helppo ajatella
ja kirjoittaa ja olla jotakin mieltä rakkaudesta ja kuinka ihmisten tulisi
toisiaan kohdella ja kuinka sydämestään elää Jumalan Sanan mukaan, mutta
käytännössä ei tapahdu mitään. Tästä lihasta ei semmoiset jutut onnistu. Ei
todellakaan.
Onneksi Herra on Paavalille paljastanut tämän asian jo vähän
vajaa 2000 vuotta sitten. Ettei sinänsä tarvitse ihmetellä ja syöksyä epätoivoon,
nyt kun huomaan itsessään saman asian. Ihminen itsessään on todella juuri niin
syntiinlangennut kuin Raamattu kertoo ihmisen olevan ja itsessään täysin kykenemätön
elämään Jumalan rakkauden tietä. Aadam ja Eeva söivät sitä todella epäterveellistä
hedelmää, joka aiheutti heidän koko sielunsa turmeltumisen ja sitä samaa
perintöä kantaa geeneissään koko ihmiskunta. Jokaisessa on luontaisesti
itsekkyys ja kapina Luojaansa vastaan: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ketään,
joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi
käyneet. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan.” (Room. 3:10-12) Olen
joskus itse ajatellut tästä kohdasta että Herra olenhan minä etsinyt sinua jne.
Nyt ehkä paremmin ymmärrän tämänkin ja että noissakin ajatuksissa on ollut kyse
vain huonosta itsetuntemuksesta ja luuloista olla parempi kuin on. Jumala
onneksi pystyy vaikuttamaa ihmisessä halua etsiä Häntä. Mutta varmasti jokainen
uskova löytää itsestään myös sen lihan puolen, kapinamielen Jumalaa kohtaan,
haluttomuuden ja kyvyttömyyden Jumalan rakkauden osoittamaan elämään, jossa
itsekkyys ei hallitse.
Luulen että ”kilttien tyttöjen, kunnollisten poikien,
kunniallisten veronmaksajien jne” voi olla hiukan vaikeampi ylipäätään havaita
syntisyyttään, kuin esim. vankilassa olevien - kenties. Kuitenkaan kysymys ei
ole Jumalan edessä ollenkaan siitä mitä yksittäisiä syntejä olemme tehneet,
vaan siitä perussyntisyydestä ja kapinasta Jumalaa ja Hänen Sanaansa vastaan –
Jeesusta vastaan, kapinasta, joka on ihan jokaisessa ihmisessä. Ilman Jeesusta
kenelläkään ei ole mitään mahdollisuuksia. Jumalan edessä on aivan sama onko ihmisellä
kilometrin pituinen rikosrekisteri vai CV hyväntekeväisyysjärjestöjen
vapaaehtoistöistä. Ilman armahdusta syntisyydestä, ilman Jeesuksen sovitustyötä
omalle kohdalle, ilman Jumalan vaikuttamaa uutta syntymää, jonka Jeesus saa
ihmisessä aikaan, ei ole mitään mahdollisuuksia olla Jumalalle kelvollinen. Ja
sitten kuitenkin taas kaikki on tehty ihmiselle hyvin helpoksi. Jeesus on
tehnyt kaiken, ei tarvitse kuin sanoa Hänelle että minä tarvitsen sinua. Ja
silloin kuka tahansa saa ottaa syntien sovituksen lahjana vastaan. Emme itse
ole aiheuttanut syntiinlankeemustamme, emmekä voi siitä itse pelastua. Mutta
Jeesus on tullut sitä varten, että Hänen puoleen voi jokainen valintansa tehdä.
Kukaan syntinen ihminen ei voi toista syntistä pelastaa – kaikki olemme täällä
ihan samassa suossa. Mutta Jeesus tulikin ihmiseksi tämän luomakunnan
ulkopuolelta. Vain Hän voi pelastaa.
Ihmiset elävät keskimäärin kummallisessa itsepetoksessa
väittäessään että ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Pohjimmiltaan ihminen on
täysin itsekäs ja sen kyllä mielestäni näkee vaikka uutisista jos vain haluaa
nähdä. Mutta koska ilman Jumalan rakkautta syntistä kohtaan ihminen ei kykene
tunnustamaan tilaansa, suurin osa haluaa elää mieluummin jonkinasteisessa
itsepetoksessa, kuin todeta tila ja tunnustaa että Jumala on oikeassa. Kun
tietää, että Jumala rakastaa luotuaan ja on ollut halukas tulemaan ihmiseksi ja
valmistamaan pelastuksen, on kuitenkin mahdollista sitten antaa Jumalan
paljastaa myös oma todellinen tilansakin pohjiaan myöten. Läpeensä mätä, ja
täydellisen rakastettu.
Läpeensä mädälle jää sitten vain yksi toivo hyvä tekemiseen –
Jumalan rakkauden mukaan elämiseen. Pyhä Henki. Ihminen itse ei pysty
mihinkään, mutta Jumala ei jättänyt hommaa siihen, vaan lupasi lähettää Pyhän
Hengen, joka pystyy ja kykenee. Pyhä Hengen toimintaan Paavalikin sitten
laittaa toivonsa sen jälkeen kun on todennut oman tilansa ja voimansa
toivottomaksi: ”Te ette kuitenkaan ole
lihan vallassa vaan Hengen, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta jolla
ei ole Kristuksen Henkeä, se ei ole hänen omansa. Jos nyt hänen Henkensä,
hänen, joka herätti Jeesuksen kuolleista, asuu teissä, niin hän, joka herätti
kuolleista Kristuksen Jeesuksen, tekee eläviksi myös teidän kuolevaiset
ruumiinne Henkensä kautta, joka teissä asuu.” (Room. 8: 9,11)
”En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:20)
Tämä on aika isoa asiaa. Pitää miettiä ja rukoilla vielä paljon lisää. Että
todella tämä asia voisi olla totta eikä vain teoriaa. Ilmeistä on että se
vaatii myös oman itsen tahdon luovuttamista kokonaan Jumalalle. Mitä taas syntinen
ihmisluonto minussa kovasti vastustaa.
