Tuleekohan tästä kirjoituksesta vaan sairaskertomus..? Kyllä
erilaiset vaivat ainakin minun ajatukseni helposti kietovat – jotenkin jää vaan
niitä miettimään ja jotenkin käpertyy itseensä ja vaivoihinsa. Minulla on nyt
ollut kaksi viikkoa uusi ongelma, joka ei ole vielä helpottanut. Olen pitkään soimannut
itseäni liikunnan puutteesta ja pari viikkoa sitten innostuin sitten taas
pitkästä aikaa menemään jumppaan. Se oli tosi rankka, mutta olin tyytyväinen,
että oli tullut käytyä, ja ajattelin, että jos vaikka nyt innostuisin jo
liikkumaan enemmän jatkossakin. Jumppaa
seuranneena aamuna vasen korvani oli jotenkin erikoisen oloinen ja se on ollut
sitä nyt sitten tosiaan koko ajan siitä eteenpäin. Kaikuu, humisee, vinkuu,
välillä kuuluu huonommin, jotkut normaalit äänet tuntuvat välillä tosi ikäviltä
jne. Olen ehtinyt jo käydä terveydenhoitajalla, yleislääkärillä,
korvalääkärillä ja kaksi kertaa fysioterapeutilla näiden kahden viikon aikana.
Katsotaan nyt sitten mitä tästä seuraa. Vaikka mieli on meinannut välillä mennä
matalaksi, olen kuitenkin koittanut luottaa Herraan tässäkin asiassa. Sen
verran vähän minun on tarvinnut sairastaa, että sillä alueella en ehkä niin ole
oppinut luottamaan, vaan helposti tulee pelkoa. Eihän tämä vaiva varsinaisesti
mitään tekemisiä eikä muutakaan estä. On vain enemmän tai vähemmän tympeä olo
kun melkein koko ajan kuuluu joku ylimääräinen ääni. Pienempää tinnitusta
minulla on ollut jo 20 vuotta, mutta tähän verrattua se ei ole mitään. Tietysti
Isältä pyytää että apu voisi tulla.
Maailmalla tapahtuu taas niin paljon, ja minä sitten mietin
jotain korvaani enkä pysty kunnolla keskittymään muuhun. Esimerkiksi
rukoilemaan Israelin tilanteen puolesta. Tuntuu melkein oudolta katsoa
tilannetta nyt vain täältä kaukaa, kun viimeksi vastaavassa tilanteessa
marraskuussa 2012 oli siinä niin itse mukana – kuulemassa hälytyksiä ja
juoksemassa suojaan. Jotenkin tilanne vaikuttaa vielä pahemmalta nyt. Jälleen
kerran epäselvyys tulevasta – mitä tapahtuu, loppuuko tämä äkkiä vai kestääkö
kauan. En voi vieläkään oikein käsittää, kuinka juuri silloin niiden parin
viikon aikana kun olin Israelissa marraskuussa 2012 oli tämmöinen raketti-iskujen
erikoistilanne. Aivan erilailla katsoo nyt tätä nykytilanne, kun on se
omakohtainen kokemus siellä. Kyllä se herkisti – jopa minuakin – ymmärtämään jotakin
siitä mitä on olla siellä tämmöisessä tilanteessa.
Vaikka toisaalta myös nämä sairaudet kääntävät sisäänpäin,
kai ne sitten kuitenkin myös herkistävät ymmärtämään toisten kärsimystä. Olin
viikonloppuna valtakunnallisessa hengellisessä tapahtumassa ja huomasin
rukoilevani kovasti edessäni istuvan nuoren naisen puolesta, jonka selkäranka
oli jotenkin skolioosissa ja hänen oli selvästi hiukan hankala istua penkillä
pitkään, hartioitansa taisi kiristää ainakin niin kuin minullakin. Ja sitten
rukoilin. En tiedä olisinko muuten rukoillut, jos ei itsellä olisi ollut samoja
juttuja.
Mutta eipä tule nyt kirjoittamisesta tämän enempää, tukossa
kroppa ja ajatukset.. Pitänee siirtyä vaan kirjan luvun pariin.
Näiden tilanteiden jakeella eteenpäin: ”Me tiedämme, että
kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden,
jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut.” (Room. 8:28)
